Usko tai älä

Zen. Tuo monien silmissä epämääräinen, kaiken itämaisen filosofiahifistelyn kattava… juttu.

Usein uskotaan jokaisen budolajin sisuksista löytyvän linkki zeniin; ne katsotaan rakennetun zen-filosofian ympärille ja niiden harjoittelijat harjoittavat samalla myös zeniä tai muuten missaavat tärkeimmät opetukset.

Tämä on ns. muunneltua totuutta. Palataan ko. väärinkäsitykseen kohta, mutta ensin haluaisin käsitellä ylipäänsä japanilaisten uskomusjärjestelmien ja sotataitojen yhteyttä, koska tällainen on kuitenkin kiistatta olemassa.

Mutta miksi?

Kautta aikojen uskonnolla on ollut sijansa sotureiden maailmankuvassa ympäri maailman. Sodalla oli omat jumalansa, joita palvomalla saattoi saada apua taisteluun. Uskonto myös kertoi mitä tapahtui kuoleman jälkeen ja miten siihen voi vaikuttaa, taisteluun marssivalle sotilaalle hyvin ajankohtainen huoli. Nämä tavat ja uskomukset muokkautuivat kulttuuriympäristön mukaisesti kullekin uskojalle.

Tällainen usko on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia, siis jokaisen mukanaan omaan elämäänsä tuoma, eikä juurikaan kytköksissä sotataitojen harjoitteluun.

Mutta hetkinen, ovathan koulukunnista vanhimmatkin (ja siis väitetysti maanläheisimmät, sodan aikana syntyneet) täynnä kaikkea mystistä höpinää. Sotataidoissa kuitenkin käytännöllisyys on valttia. Mikä sen selittää?

Jaetaan nyt uskonnollisuus sotataitojen koulukunnissa kolmeen osaan:

1. Kulttuuri(/alue/suku/jne.)sidonnainen, henkilökohtainen usko
2. ”Käytännön” tarkoituksiin suoraan lainattu (taikausko, rukoilu jne.)
3. Muuhun tarkoitukseen/epäsuorasti lainattu

Mikkyō

Uskonnollisia vaikutteita voi toki tulla useista lähteistä ja jokainen koulukunta on tässäkin tapauksessa yksilö, mutta kokonaisuutta tarkastellen voidaan sanoa yhden nousevan yli muiden.

Buddhalaisuus on jakautunut lukuisiin oppilinjoihin, joista varmasti tunnetuin on Zen (sekin itsessään jakautunut eri suuntauksiin). Zen, muiden buddhalaisuuden suuntausten tyyliin, opettaa ihmisten kärsimyksen seuraavan harhoista ja haluista, ja tavoittelee niistä vapautumista ja valaistumista, asioiden näkemistä niinkuin ne ovat. Zen-buddhalaisuuden metodi tämän saavuttamiseksi keskittyy pyhien tekstien messuamisen tai hyviin tekoihin keskittymisen sijasta erityisesti pitkäaikaiseen meditaatioon (ja kōan-dialogien läpikäymiseen opettajien kanssa, painotusten riippuessa linjasta).

Illuusiottomuus, hetkessä eläminen ja mielen vapaus ovat toki hyviä tavoitteita soturille. Yksinkertainen ja kurinalainen elämäntyyli on myös helposti yhdistettävissä sotilaalliseen käytökseen.

Vuosikausien zazenissa istuskelu luostarissa ei kuitenkaan ole järin houkuttelevaa, jos tavoite on saavuttaa  tehokas kyky suojella omaa henkeään. Siksi klassisista koulukunnista vanhemmat panostivat ”käytännöllisempiin” suuntauksiin.

Mikkyō on buddhalaisuuden esoteerinen perinne, joka sisältää mystiikkaa, huomattavan kokoelman jumaluuksia, rituaaleja, loitsuja ja muuta välittömämpää sisältöä joista voi hakea apua taistelussa.

Näitä voi toki nykyaikana ajatella myös psykologisina ja neurologisina harjoitteina, joilla tavoiteltiin mielen tyyneyttä, itseluottamusta ja muita haluttuja vaikutteita kaoottisissa tilanteissa, yhtenä esimerkkinä vaikkapa monista ninjaelokuvista tuttu kuji-in, tavumantrat ja niihin liittyvät sormikuviot.

Kun tähän lisätään sekaan vähän Shinton yleisnimellä tunnettuja vanhoja animistisia kansanuskomuksia ja Taolaista magiaa, saadaan esimerkiksi Shugendōna tunnettu sekoitusjärjestelmä.

Tällä järjestelmällä, sekä sen harjoittajilla, vuoriston askeetikoilla (Yamabushi) tai näinä esiintyvillä yliluonnollisilla olennoilla Tenguilla, on taas useasti tärkeä rooli koulukuntien syntytarinoissa.

Mikkyō saattoi vedota soturiluokkaan myös juuri siksi että se on esoteerinen järjestelmä, sisältäen samantyylistä salailua ja initiaatioriittejä kuin itse klassiset koulukunnatkin (tosin näidenkin syy-seuraussuhteita voi pohtia). Tästä syystä Mikkyō oli eliitin puuhastelua eikä myöskään kovin yhteensopiva modernien budolajien kanssa, ja sen suosio vähenikin olemattomiin niiden etsiessä syvemmän sisältönsä muualta. Tästä päästäänkin suureen puhallukseen.

Zen

Budon kiinteä yhteys zeniin on melko tuore keksintö. Historiallisia perusteita sille ei ole; kuten sanottu, yleisesti samurait täyttivät käytännön uskonnolliset tarpeensa lähinnä muin menetelmin. Mistä väärinkäsitys syvästä yhteydestä on sitten syntynyt?

Kun joku tunnettu henkilö tai lähde sanoo mielipiteensä asiasta, pidetään sitä usein suhteettoman suuressa arvossa. Asiaa auttaa myös lähteiden vähäisyys. Yagyū Munenori, Yagyū Shinkage-ryūn toinen päämies sattui olemaan innokas maallikko-zenisti ja myös Zen-munkeista varmastikin nykyään tunnetuimman, Takuan Sōhōn ystävä ja oppilas.

He kävivät aiheesta kirjeenvaihtoa ja Munenori kirjoitti myös oman tekstinsä koulukuntansa oppilaille. Sekä Takuanin (Fudōchi Shinmyōroku) että Munenorin (Heihō Kadensho) tekstit on käännetty englanniksi, ja yhdessä Musashin Viiden Kehän Kirjan kanssa ne käsittävät käytännössä kaikki ne historialliset tekstit miekkailusta jotka suurin osa aiheesta kiinnostuineista on lukenut.

(Sivuhuomiona, Musashi tuskin tapasi Takuania koskaan vaikka Yoshikawan hienossa mutta fiktiivisessä romaanissa näin tapahtuukin; buddhalaisia vaikutteita löytyy myös Musashin teoksesta, mutten osaa sanoa niiden lähteestä sen tarkemmin.)

Zenillä siis vain sattuu olemaan huomattava yliedustus ihmisten yleisessä tietämyksessä, ei vain nykyään vaan myös omana aikanaan: Takuan ja Munenori olivat kuuluisuuksia joten heidän teksteistään tuli laajalti luettuja, kun taas useimmat koulukunnat pitivät sisältönsä piilossa.

Siksi se on ekstrapoloitu kaikki samurait ja miekkailutyylit kattavaksi. Toki on myös muita koulukuntia, jotka panostavat zeniin (ensimmäisenä mieleen tulee Mugai-ryū, johtuen myöskin perustajansa mieltymyksistä) ja yleisesti ilmapiiri oli toki sopivampi zenille sisällissotien jälkeisenä rauhan aikana. Olisi siis tietty yhtälailla väärin väittää ettei mitään yhteyksiä zeniin koskaan ollut.

Myöhemmin esimerkiksi D.T. Suzukin tekstit laajoine, epämääräisine ja opetusperinteestä irroitettuine zen-käsityksineen vahvistivat näkemystä syvästä yhteydestä (mies itse ei ollut zenin harjoittaja saatika kamppailija). Modernit budolajit löysivät tästä zenistä itselleen sopivaa, tietyllä tavalla nykyaikaisempaa henkisyyttä, ja tämä löi yhteyden lopullisesti lukkoon. Lisäksi toki Herrigelin surullisenkuuluisa Zen ja Jousella Ampumisen Taito, josta olen avautunut aiemmin, toi aiheen yleisesti tunnetuksi länsimaissa.

Toisaalta taas koko lähtökohta, ainakin Takuanin tekstin tapauksessa, voi olla virheellinen: onko oikein olettaa kaiken Zen-munkin suusta tai kynästä tulevan olevan automaattisesti zeniä? Fudōchi Shinmyōroku sisältää (otsikostaan lähtien) hyvin vähän zen-perinteille tyypillistä käsitteistöä ja vaikuttaakin tarkoitetun enemmänkin yleisbuddhalaiseksi vaihtoehdoksi uuskungfutselaisuuden käsittelemille aiheille.

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi Shinkage-ryūhun. Kuten sanottua, se on yksi selkeän zen-vivahteisista koulukunnista, ja esimerkiksi sen vanhimmista kääröistä löytyy runsaasti viittauksia zen-kōaneihin. Samoissa kääröissä on kuitenkin mainintoja Marishitenista (siis viittauksia esoteeriseen buddhalaisuuteen) sekä Izanagista ja Izanamista (shintojumaluuksia); hieman myöhemmissä kirjoituksissa on myös kungfutselaisia vaikutteita. Melkoinen sekasotku, eikö? Mikseivät koulun jäsenet pitäytyneet vain yhdessä uskonnossa?

Jotain lainattua

Modernit itsepuolustuslajit (ns. RBSD-, ”reality-based self defence”), joiden koko olemus perustuu käytännöllisyyteen ja ajanmukaisuuteen, käyttävät teknisen, taktisen ja psykologisen sisältönsä kuvailuun eri alojen tieteellisestä ajattelusta ja metodiikasta lainattuja termejä ja käsitteitä. Loogista, mutta ennen vanhaan tällaista mahdollisuutta ei ollut.

Käsitteitä lainattiin siis sieltä, mistä saatiin; oman aikansa kattavimpia maailmaa selittäviä järjestelmiä olivat erilaiset uskonnot ja filosofiat. Buddhalaisuudesta saatiin ihmismieleen liittyviä aspekteja, uuskungfutselaisuudesta taas filosofiaa ja taitojen välittämisen metodiikkaa, yleisimmällä käsityksellä ki:n käytöstä lienee juurensa taolaisuudessa ja niin edelleen.

Monet nykypäivänkin harjoittelijoille tutut käsitteet (ki, mushin, fudōshin, suigetsu, in’yō jne.) ovat lähtöisin eri uskomusjärjestelmistä. Niitä voidaan käyttää alkuperäisessä tarkoituksessaan, mutta myös muunneltuna koulukunnan tarpeisiin.

Idea oli antaa kieli- ja mielikuvia abstraktien asioiden ymmärtämisen helpottamiseksi ja mahdollisesti myös tuoda niitä tutun, uskomusjärjestelmien luoman kontekstin piiriin.

Tämä pointti onkin oleellinen: uskontolähtöinen käsitteistö on käytössä, koska sitä tarvitaan (tai no, tarvittiin; perinteistä puhuttaessa ei kuitenkaan ole juuri mitään syytä olla säilyttämättä sitä). Sen käyttö tapahtuu koulukunnan ehdoilla, eikä toisinpäin. Koulukuntiin ei siis sinäällään ole sisäänrakennettuna mitään uskonnollista aspektia.

Käsitteiden ymmärtäminen ei välttämättä vaadi niiden lähdeuskonnon harjoittamista, sillä niillä on kuitenkin käytännöllinen tarkoituksensa, ja käytännön (ts. harjoittelun) kautta ne voidaan myös ymmärtää.

Sama pätee moderneihinkin lajeihin: vaikka harjoittelussa olisi henkisiä elementtejä, vaikka niitä kutsuttaisiin zeniksi ja niita painotettaisiin erityisen paljon, ei lajin treenaaminen kuitenkaan tarkoita zenin harjoittamista. Sitä löytääkseen pitää hakeutua varsinaisen opetusperinteen, virran äärelle täysin samoin kuin sotataitojen tapauksessakin.

Lisätietoa

• David A. Hall – essee Marishiten: Buddhist Influences on Combative Behavior (kirjassa Koryu Bujutsu) tai koko väitöskirja Marishiten: Buddhism and the Warrior Goddess
• William M. Bodiford – Zen and Japanese Swordsmanship Reconsidered (kirjassa Budo Perspectives) sekä Religion and Spiritual Development: Japan (kirjassa Martial Arts of the World: An Encyclopedia)