Puhuttaessa modernin budon kehityksestä on tutuin esimerkki varmaankin judo. Kanō Jigorō opiskeli perinteistä jūjutsua ja muokkasi siitä Meiji-kauden ihanteiden mukaisesti oman urheilullisemman ja modernin pedagogiikan mukaan systematisoidun järjestelmänsä. Tästä ”Kōdōkan jūjutsusta” tuli sittemmin maailmanlaajuisesti harjoiteltu olympialaji.
Eri asia on oliko tämä eri tavoitteisiin tähtäävä systeemi varsinaisesti objektiivinen parannus klassisiin koulukuntiin nähden, kuten usein esitetään, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Pointti on se, että judon tapauksessa sen historia on melko selkeä ja tunnettu murroskohta määrittää siirtymän koryūsta moderniin budoon. Näin ei kuitenkaan kaikkien lajien kohdalla ole ja sen huomaa selvästi, kun lukee yleistietoon pohjaavia kuvauksia vaikkapa kendon historiasta.
The mists of time
Kendon historia ja kehitys 1900-luvulla on hyvin dokumentoitu kokonaisuus ja siihen en puutu. Kun mennään ajassa jonkin verran taaksepäin, alkaa kuitenkin ilmaantua utuisempia kohtia.
Yleisin käsitys harrastajilta (ja virallisistakin lähteistä) kuultuna sisältää yleensä maininnat taistelukentiltä periytyvistä tekniikoista, miekkailukoulukuntien valtavasta määrästä, suojavarusteiden yhtäkkisestä keksimisestä (joskus vieläpä kuvastamaan perinteistä taistelukenttien haarniskamallia), ’vanhanaikaisen’ kataharjoittelun korvaamisesta turvallisilla otteluilla ja sitten ollaankin jo nykykendossa. Yleisesti ottaen kehityskulku nähdään hyvin suoraviivaisena ja kokonaisvaltaisena, päämäärällisenä evoluutiona: kendo on kenjutsun nykyaikainen perillinen.
Tässä hahmotustavassa on muutamia ongelmia. Miekka ei ollut taistelukenttien ase. Kendon juuret ovat siviiliasussa miekkailussa, ei haarniskoidussa sellaisessa. Tärkeimpänä ponttina kuitenkin: huomattava määrä klassisisa koulukuntia on toki kuollut pois, mutta huomattava määrä on myös yhä elossa ja niiden oppisisällöt sekä harjoitusmenetelmät noudattavat yhä samaa kaavaa kuin sata tai useampi sata vuotta sitten. Ne eivät siis tiivistyneet yhdeksi geneeriseksi köntäksi ja muuttaneet muotoaan kendoksi.
Kendo kehittyi itse asiassa klassisten koulukuntien rinnalla eikä niiden jälkeen, ja sen kehityskulku on oikeastaan hyvin looginen.
Veri vetää ottelemaan
Otteluita on klassisissa koulukunnissa harrastettu varmasti niiden synnystä asti keinona muotoharjoittelun kautta hankitun osaamisen testaamiseksi ja kiillottamiseksi. Niissä oli kuitenkin kyse kaksintaistelusta, oli lähtökohta sitten ystävällismielinen tai ei. Vahinkoja sattui, vaikka oltaisiinkin käytetty ”vain” puisia aseita ja muutenkin vältetty toisen tappamista, ja aina näin ei ollut. Vähemmän yllättävästi kontrollifriikki ja virkamiesvetoinen Tokugawa-shogunaatti halusi valtaan noustuaan tällaisen epäjärjestystä aiheuttavan toiminnan valvontaansa.
Enimmät sodat oli sodittu, lainvalvojat suhtautuivat nuivasti lähimetsiköistä löytyviin ruumiisiin ja verikostostakin tuli luvanvaraista toimintaa paperitöineen. Monet koulukunnat kielsivät säännöissään kaksintaistelut kokonaan hankaluuksien välttämiseksi. Harjoitussalit olivat kuitenkin täynnä innokkaita nuoria miehiä, jotka paloivat halusta päästä vaihtelun vuoksi testaamaan katan hinkkaamisen kautta opittuja jippoja, ja mitä edemmäksi Edo-kautta mentiin, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Joidenkin opettajien mielestä testaamisen puute myös vesitti harjoiteltuja taitoja. Mikä neuvoksi?
Turvallisempia treenivälineitä on ollut tyyleissä käytössä jo alusta asti, ensimmäisenä tietty puuaseet, joiden tehtävä tosin oli varmaankin harjoittelijoiden lisäksi suojata yhtä lailla kalliita oikeita aseita niille hyvin tuhoisalta kontaktilta. Jo 1500-luvulla jotkin koulukunnat ottivat käyttöön miekankorvikkeena fukuroshinain, nahkataskuun suljetun halotun bambunpätkän, joka mahdollisti melko turvallisen vaikkakin kivuliaan kontaktin (termi shinai tuli ilmeisesti alunperin pitemmästä nimestä shinai-take, ”taipuva bambu”). Erilaisia käsi- ja pääsuojia käytettiin myös. Turvallinen harjoittelu ei siis ollut mikään yhtäkkinen keksintö, joka mullisti scenen, vaan jotain mikä ei edes kiinnostanut kaikkia koulukuntia.
Joka tapauksessa 1700-luvulla ilmeisesti maaseudulla tavallisen kansan parissa harjoitelluissa tyyleissä levisi turvallisen otteluharjoittelun trendi, varmastikin yhtä paljon hauskana ajanvietteenä kuin vakavana harjoitteluna. Hiljalleen se saapui myös suurkaupunkeihin. Tämän jälkeen kaksi kehitysaskelta vaikuttivat tulevaan merkittävästä: Jikishinkage-ryūn käyttöön ottamat suojavarusteet (ristikollinen kypärä, rintapanssari ja hanskat) ja Nakanishi-ha Ittō-ryūn päämiehen kehittämä nykyisenkaltainen paljas shinai. Nämä koulukunnat käyttivät varusteitaan otteluharjoitteluun ja kun kiinnostus siihen kasvoi ne levisivät myös laajemmalle, kehittyen lopulta nykykendosta tuttuun muotoonsa.
Tässä vaiheessa kendon juuret oli pedattu, mutta taival ei ollut vielä läheskään päätepisteessään. Koulukuntien otteluharjoittelu oli juuri sitä, kunkin salin omaa treeniä joka tuki muotoharjoittelua. Yksityiset haasteottelut ja ”dōjōn valtaukset” tapahtuivat kuten ennenkin: säännöt, jos niitä ylipäänsä oli, olivat tapauskohtaisia ja kukin osallistuja taisteli omalle koulukunnalleen ominaisella tavalla. Erona oli vain pienempi loukkaantumisen riski. Läheskään kaikki opettajat eivät pitäneet edes tästä kehityksestä; heille ”turvallinen ottelu” oli miekkailutaidon antiteesi.
Leviäminen ja systematisointi
Eriävistä mielipiteistä huolimatta erityisesti Nakanishi-ha Ittō-ryūn lanseeraamasta otteluharjoittelusta tuli valtavan suosittua pääkaupungissa Edossa, jo pelkästään siksikin että se mahdollisti huomattavasti suuremmat harjoittelijamäärät kuin perinteinen opettaja-oppilas-muotoharjoittelu. Lisäharjoittelijat toivat opettajille lisärahaa, joten mikäs siinä. Opetusta alettiin antaa yleisesti myös muille kuin samurailuokan jäsenille ja harjoittelusta tuli yleistä ajanvietettä, harrastusta modernissa mielessä. Kouluja (nyt enemmänkin yksittäisiä saleja ja opettajia kuin koulukuntia kokonaisuudessaan) alettiin arvostaa enenevissä määrin ottelumenestyksen perusteella.
Koska koulujen välisissä otteluissa oli yleisesti säännöt vähintäänkin säätelemään voiton ehtoja ja varusteita (joskaan ei kovin tiukkoja sellaisia, kuten voidaan päätellä useista tarinoista esimerkiksi miehenmittaisia tai todella ohuita shinaita käyttäneistä ottelijoista) tultiin hiljalleen tilanteeseen, jossa tietynlaiset tekniikat ja taktiikat vain toimivat paremmin kuin muut. Seuraava kehitysaskel oli siis selvä.
Koska huomattiin tiettyjen tekniikoiden toimivan muita paremmin shinailla käydyissä otteluissa, oli selvää että pärjätäkseen kannatti keskittyä näihin tekniikoihin. Opettajat alkoivat poimia muotoharjoittelusta niitä tekniikoita jotka sopivat tarkoitukseen ja kehittivät myös täysin uusia. Erityisesti Hokushin Ittō-ryūn Chiba Shūsakun kehittämä systemaattinen tekniikkakokoelma katsottiin erityisen tehokkaaksi, ja tallennettiin jälkipolville eräänlaisen standardina. Ottelu siis erosi lopullisesti koulukuntien harjoittelusta menettäen kontaktin niiden opetussisältöön, ja muodosti oman systeeminsä jota harjoiteltiin sen itsensä vuoksi.
Otteluharjoittelun ja muotoharjoittelun menetelmien ja tavoitteiden eroja olen käsittellyt aiemmin artikkelissa ”Miksi meillä ei sparrata?”
Uuden ajan koitto
Meiji-kauden alettua Japani avautui lännelle ja sen maailmankuva järisi. Perinteiset kamppailutaidot menettivät jalansijansa modernin maailman edessä ja osa tyyleistä hiipui suosiolla taka-alalle, olivathan ne aina olleet pienen piirin toimintaa. Muutamat yksilöt eivät kuitenkaan olleet tilanteeseen tyytyväisiä: eräs Sakakibara Kenkichi, Jikishinkage-ryūn opettaja, ryhtyi organisoimaan julkisia näytösotteluita (toki suojavaruistein) nimellä gekken kōgyō (”miekkailushow”). Tämä valtavan suosittu formaatti levisi laajalle, toimien yhtä lailla kaupallisena viihteenä (ja työllistäjänä uudistusten virattomiksi tekemille samuraille) kuin vakavamielisenä taitojen mittelynä, ja säilytti shinai-otteluperinteen elinvoimaisena yli murroskauden. Ottelut jatkoivat muuttumistaan vastaamaan ajan tarpeita: mukaan tuotiin lisää sääntöjä, tekniikoita kiellettiin ja tuomarit valvoivat toimintaa.
Gekken-näytöksissä vierailivat myös kykyjenetsijät, jotka hakivat sopivia yksilöitä opettamaan miekkailua osana modernin poliisiopiston fyysistä koulutusta. Kendolla onkin ollut ja on yhä tiivis sijansa poliisivoimissa, ja se on osaltaan vaikuttanut kendon kehitykseen lajina.
Feodaalijärjestelmän romahduksen ja pienen länsimaa-buumin jälkeen nationalismi alkoi nostaa päätään Japanissa hallinnon tukemana. Uudesta yleisestä koulujärjestelmästä tehtiin väline Keisarille lojaalien ja yhteiskunnalle hyödyllisten mallikansalaisten tuottamiseen ja tähän kuului myös kuria, yhteisöllisyyttä ja oikeita arvoja opettavien kamppailulajien sisällyttäminen opetussuunnitelmaan. Klassiset koulukunnat sopivat tähän huonosti, niiden ollessa paitsi pienille harjoittelijamäärille tarkoitettuja, myös lojaaleja ensisijassa itselleen ja arvoiltaan (liian) vanhanaikaisia ja mystisiä. Tarvittiin jotain nykyaikaan sopivampaa.
Sitä lähdettiin toki hakemaan muun muassa ottelumiekkailusta, joka muutoksestaan huolimatta nähtiin perijapanilaisena toimintana. Monet henkilöt olivat mukana tässä päivityksessä joka standardoi miekkailun sisältöä, opetusta ja varusteita entisestään, heistä ehkäpä tärkeimpänä Ono-ha Ittō-ryūn Takano Sasaburō, joka toimi ohjaajana Tokion opettajakoulussa. Koulun pomona toimi muuten, yllätys yllätys, Kanō Jigorō joka esitti myös tärkeää osaa prosessissa (ja judo olikin kendon rinnalla toinen lajeista jotka otettiin koulujärjestelmään mukaan; lisäksi tytöille opetettiin naginataa, joka oli käynyt läpi melkein samat muutokset kuin miekkailutaito). Takano tiivisti ja muokkasi Chiba Shūsakun oppimäärästä 50 tekniikkaa, jotka käytännössä muodostavat perustan nykykendon tekniselle sisällölle.
Kuten sanoin, kendon kehitys tästä eteenpäin on hyvin tunnettu, sisältäen Dai Nippon Butokukain alaisuuden, standardoidun katasarjan useampivaiheisen luomisen kendon harjoittelua tukemaan ja yhtenäistämään (Tables have turned! Ennenhän ottelu nähtiin vain muotoharjoittelun tukijana), usein keskustellun ”sotaa edeltävän kendon” jalkakamppeineen ja muine mielenkiintoisine tekniikoineen, sodanjälkeisen kamppailulajikiellon ja sitä seuranneen urheiluksi brändäyksen vaikutuksen kendon harjoitteluun ja luonteeseen, Japanin kendoliiton perustamisen, lajin leviämisen ulkomaille ja niin edelleen. Tämä katsaus päättyköön siis tähän.
Lopuksi
Huomionarvoista tässä siis minusta oli se, että kendo kehittyi klassisten koulukuntien rinnalla ja tietyllä tapaa erillisenä niistä, eikä yleisen tietämyksen mukaisesti niiden suorana perillisenä ja kehittyneempänä muotona. Jopa kendon suurimmat nimet ei niin kaukaa historiasta, kuten Takano Sasaburō, Nakayama Hakudō, Sasamori Junzō ja muut, identifioidaan ensisijaisesti edustamiensa koulukuntien perusteella ja kaiken kendoamisensa sivussa he myös välittivät niitä edelleen. Toki jo näiden merkittävien miesten kiinnostus lajia kohtaan osoittaa, että se oli tässä vaiheessa taas lähentynyt juuriaan ja saanut syvempää sisältöä ottelukikkojen lisäksi. Se siis muovautui ajan mittaan pelkästä shinai-geikosta täysivaltaiseksi budolajiksi.
Tämä oli suhteellisen tiivis katsaus yhden budolajin kehitykseen, joka poikkeaa tutusta esimerkiksi judon ja aikidon edustamasta yksittäisen henkilön vetämästä uudistuksesta. Se myös alkoi oikeastaan jo kauan ennen normaalisti hahmotettua koryū-moderni budo -murroskohtaa. Saatan ehkä joskus toiste paneutua myös iaidōn ja jōdōn moderniin historiaan.
Haluaisin nyt päättää tekstin pieneen vertaukseen, joka oli minusta melko hauska kun se ensin mieleeni putkahti. Kendo sai siis alkunsa menetelmästä testata turvallisesti eri koulukuntien edustajien taitoja. Sääntöjen kehityksen ja standardoinnin kautta se yhteinäistyi: koska jotkin asiat toimivat ”kehässä” toisia paremmin, kannatti kaikkien treenata nimenomaan niitä. Se siis muuttui täysin omaksi lajikseen. Viihdepuolta edusti gekken kōgyō. Kuulostaako yhtään tutulta?
MMA (Mixed Martial Arts) eli ns. vapaaottelu on viime aikoina saavuttanut suunnattomasti suosiota kamppailulajipiireissä. Alunperin se oli menetelmä eri lajien edustajille kamppailla keskenään suhteellisen turvallisesti mutta lajikohtaisten sääntöjen häiritsemättä. Sittemmin sitä kehitettiin, sääntöjä tarkennettiin, ja kappas: yhtäkkiä tietyt jutut toimivat muita paremmin. Yhä jotkut lähestyvät vapaaottelua treenaamalla eri lajeja jotka tarjoavat sääntöihin sopivia toisiaan täydentäviä työkaluja. On kuitenkin tavallista treenata pelkästään ”Vapaaottelua,” joka sisältää tarpeellisen muttei mitään turhaa ja on siis muuttunut käytännössä omaksi lajikseen. Telkkarista on tullut välillä jotain hyvin show’n omaista Ultimate Fighteria…
Kendo on modernin budolajin statuksestaan huolimatta jo suhteellisen vanha ja perinteikäs laji: se siis on jatkanut kehittymistään myös hurjien nuoruuspäiviensä jälkeen ja tietyllä tavalla ”aikuistunut”: hiotunut ja syventynyt joksikin pelkkää ottelumenestystä painottavaa mättöä suuremmaksi (osin toki tarkoituksellisesti). Mikä mahtaa odottaa MMA:ta hamassa tulevaisuudessa?
Fudō Myōō 