Aloitin tämän blogin runsas pari vuotta sitten, koska sen käsittelemistä aiheista ei ollut tarjolla juurikaan tietoa suomeksi. Muutamat sivustot tarjosivat katsauksia koulukuntiin ja joitain foorumikeskustelua heräsi joskus, mutta yleisluontoisempaa tietoa joutui enimmäkseen etsimään muualta ja muilla kielillä.

No, tilanne ei ole juurikaan muuttunut (eikä ihme; yleisö on kuitenkin aika pieni, puhumattakaan mahdollisten ja halukkaiden sisällöntuottajien joukosta). Mitä blogeja minä itse sitten aiheen tiimoilta luen säännöllisesti, tiedonnälkääni ja muuten vaan?

Tässä eivät ole kaikki, joita seuraan; osa päivittyy turhan harvoin, sivuaa aihetta hieman liian kauaa tai ei yksinkertaisesti sisällä mitään niin mielenkiintoista että viitsisin ne tässä mainita. Seuraavat blogit ovat kuitenkin ehdottomasti suositeltavia:

• Kenshi247 – George McCallin ylläpitämä sivusto, jolla on laaja enemmän tai vähemmän vakituisten kirjoittajien kaarti. Aiheet pyörivät sekä modernien että vanhojen miekkataitojen ympärillä ja niitä käsitellään hyvin asiantuntevasti.
• The Classic Budoka – Edesmenneen Furyu-lehden julkaisijan, Takenouchi-ryūn ja iain harjoittelijan Wayne Muromoton blogi budosta ja koryūsta.
• Acme Bugei – Hōki-ryūta Japanissa harjoittelevan ja sen historiaa tutkivan Rennis Buchnerin blogi. Artikkeleita myös yleisemmin budosta ja erityisesti iai-taidoista. Viime aikoina päivittynyt hitaanlaisesti.
• Koredō – Japanissa harjoittelevan Richard Stonellin blogi. Valitettavasti ainakin väliaikaisesti suljettu; kirjoittaja sai osakseen äänekästä kritiikkiä erään vanhan tekstin kääntämisestä (älkää kysykö, en minäkään ymmärrä). Hänen kirjoituksiaan voi kuitenkin yhä löytää ensinmainitusta sivustosta.
• The Iaido Journal – Laaja kokoelma artikkeleita monilta kirjoittajilta, nimestä huolimatta yleisesti miekkataitoihin liittyen.
• Unka Kim’s Bloggie Thingie – Kim Taylorin pohdintoja budosta.
• Tales of a Budo Bum – Kanadalaisen, Japanissa harjoittelevan Jeff Broderickin blogi. Jōdōhon ja yleisesti budoon keskittyvä.
• Shugyo – Brittiläisen Andy Watsonin blogi ZNKR iain ja Musō Shinden-ryūn harjoittelusta. Välillä hyvinkin syväluotaavaa teknistä pohdintaa.
• Ichijoji – Chris Hellmanin enimmäkseen japanilaisia sotataitoja ja maalaustaidetta käsittelevä blogi.
• Tensho – Iaidoblogi.
• Tengu – Suomen kendoliiton jäsenjulkaisun blogi, tällä hetkellä lähinnä erään vaihto-oppilaan matkapäiväkirjaa.

Toinen kohtuullinen informaation lähde, jos jaksaa etsiä tai kysyä, ovat erinäiset foorumit. Näistä sellaiset, joita jaksan itse seurata säännöllisesti (ja joskus kirjoittaakin), ovat:

• Sword Forum International
• E-Budo
• Kendo World
• Potku.net

Ei saa tietenkään unohtaa muita sivustoja, kuten Koryu.com, jotka sisältävät artikkeleita, mutteivät toimi niinkään blogeina. Kannattaa myös etsiä itse, aina välillä voi törmätä täysin sattumalta johonkin lukemisen arvoiseen.

(Itse katselen niitä tosin jostain puolivälistä ja ymmärrykseni on tässä vaiheessa lähinnä akateemista: toinen löytyy koulukunnista joita en harjoittele, toinen taas on vielä kaukana taitotasoni tuolla puolen.)

Budoharjoittelussa niihin liitetään yleensä moraalisia merkityksiä, osana imagoa ihmisenä kehittymisen välineinä. Liekö tämä kuitenkaan koko totuus?

Tarkoitus pyhittää keinot?

Katsujinken (活人剣) on budon parissa usein viljeltävä käsite. Merkitykseltään se on ns. “elämän antava miekka”. Sen tarkoitus taas… niin, hyvä kysymys.

On selvää että miekalla voi tappaa ihmisiä (setsunintō, 殺人刀), mutta että antaa elämää? Yksi vaihtoehto on kuulemma saavuttaa niin vaikuttava taitotaso, että voi vapaasti valita tappamisen sijasta vain kouluttavansa vastustajaansa hieman; lempeällä väkivallalla johdattaa tämä näkemään erheensä. Säästää elämä ja antaa mahdollisuus uuden aloittamiseen. Oikeutus taitojen harjoittelulle.

Yleensä kuitenkin etsitään oikeutusta niiden käytölle ja termi tulkitaan tarkoittamaan sitä, käyttääkö miekkaansa hyvään vai pahaan. Joskus on tarpeen tehdä ikäviä asioita saadakseen aikaan hyviä asioita; vetää turpaan koulukiusaajaa, lyödä viattomia naisia ahdisteleva ryöstäjä levyksi, salamurhata diktaattori tai sitten sivaltaa miekalla pahista. Tämä ei ole aivan tuulesta temmattua: termin buddhalaisuuden mystiikasta miekkataitojen kautta suurelle yleisölle esitellyt Yagyū Munenori kirjoitti itsekin vastaavaa.

On väärin ajatella taistelutaidon olevan vain miesten silpomista. Se ei löydy ihmisten lyömisestä vaan pahan tappamisesta. Siinä on kyse yhden ihmisen pahuuden tappamalla elämän antamisesta kymmenelletuhannelle.

Termin uskonnollisen alkuperän nähden tämä lieneekin lähellä sen alkuperäistä merkitystä. Yagyūn perheen kamppailuperinteen Shinkage-ryūn ja muutamien muidenkin koulukuntien sisäpiiriläisen kannalta katsujinken merkitsee kuitenkin myös jotain paljon konkreettisempaa (taas hyvä esimerkki uskonnollisten termien lainaamisesta täysin omaan käyttöön, muuten).

Tee mitä tykkäät

Vastustajaansa nähden ylivoimainen miekkailija voittaa olemalla nopeampi, vahvempi ja teknisesti taidokkaampi. Hän ikäänkuin tappaa vastustajan ensin ja toimii sitten: dominoi kohtaamista, tukahduttaa vastustajan yrittämät tekniikat alkuunsa ja talloo hänen taistelutahtonsa maan rakoon, sitten leikkaa. Esimerkiksi kendossa vastaavasta voidaan käytetään termiä san sappō (“kolmen tapon menetelmä”: tapa vastustajan miekka, tapa vastustajan tekniikka, tapa vastustajan henki). Tämä on tappava miekka, setsunintō.

Voittaakseen setsunintōlla on kuitenkin pakko olla nopeampi, vahvempi ja taidokkaampi. Kaoottisessa taistelutilanteessa henki on hiuskarvan varassa ja tahtojen törmätessä yhteen ja kilpaillessa yliotteesta tilanne muuttuu valtavalla nopeudella ja mitä vain voi tapahtua. Mitä jos vastustaja onkin fyysisesti parempi, tai samantasoinen ja jatkuva paine ajaa pieneen virheeseen, tai yksinkertaisesti onnekas?

Oikea katsujinken (tai katsuninken) on Shinkage-ryūn opetusten mukaan kamppailutaidon korkeampi taso. Se antaa vastustajalle mitä hän haluaa; tekniikan ja taistelutahdon tuhoamisen sijasta se elävöittää ne. Vastustaja saa tehdä mitä aikookin ja näin poistaa epävarmuuden tilanteesta, jolloin katsujinkenin harjoittaja reagoi ja voittaa.

Katsujinkenin ei kuitenkaan tule olla puhtaasti reaktiivinen, se ei vain voi toimia. Aloite pidetään itsellä ja kuten sanoin, vastustaja ei ota mitä haluaa vaan se annetaan hänelle. Jos havaitaan vastustajan haluavan leikata käsiä, tarjotaan ne hänelle; vedetään hänet sisään ja kun hän hyökkää juuri sinne minne odotetaankin, vastataan sopivalla tavalla ja voitetaan.

Hienovaraisuus on tärkeää: vastustajan pitää kokea toimiensa olevan täysin vapaita, vaikka kamppailutaidon hallinnalla kontrolloidaankin tilannetta ja annetaan vain hänen tehdä kaikki työ itsensä voittamiseksi. Tämä tarve sekä vastustajan erehtymättömän lukemisen vaatimus toki tekee taktiikasta jotain suoraa hämäämistä suurempaa ja vaikeampaa (hämäys on vain hyökkäys siinä missä muutkin).

Lisäksi tarvitaan toki huomattavaa taitoa, tai yritys päättyy alkuunsa. Aukkoja puolustuksessa on vain siellä, missä halutaan niitä olevan. Vastustajan toimintaan kiirellä reagoimisen sijaan vastataan hänen aikeisiinsa rennosti ja muodotta mennen alkavan tekniikan ohi tai läpi, muuten on liian myöhäistä (mukei, marobashi, suigetsu ja muut asiaankuuluvat termit tulevat tässä peliin).

On se ja sama mikä taistelun oikeutus on; tämä elämän antava miekka ratkaisee vain voiton ja tappion.

The only winning move is not to play?

Iain, miekan vedon harrastajille eräs tärkeimpiä käsitteitä on koko aktiviteetin lopulliseksi tavoitteeksikin mainittu saya-no-uchi (鞘の内, “huotran sisus”). Se on lyhennetty inan pidemmästä fraasista “voittaa [miekka] huotran sisällä”, ts. saavuttaa voitto miekkaa vetämättä (鞘の内で勝つ).

Helpoin tulkinta tällekin on moraalinen: voittaa turvautumatta väkivaltaan, välttää tappelu kokonaan tai, taaskin, käyttää omia valtavia taitojaan vastustajan päihittämiseen vahingoittamatta. Toki kyseessä oli ihan hyvä periaate yhteiskunnassa, jossa jokainen oman yhteiskuntaluokan miespuolinen jäsen kantoi julkisesti jatkuvasti miekkaa tai kahta. Lainatuin sanoin, se tekisi varmasti “jatkuvasti tietoiseksi kannettujen aseiden sekä fyysisestä että psykologisesta painosta.”

Tämä sopii toki modernin iaidon puhtaasti henkeä hiovaan, egoa leikkaavaan tarkoitukseen; siitä voidaan myös taaskin ekstrapoloida maailmaasyleilevää filosofiaa. Itse kuitenkin hahmottaisin myös senkin sisältävän käytännöllisemmän tason.

Taaskaan ei ole kyse mistään moraalisesta voitosta, vaan ihan oikeasta sellaisesta. Iaissa on kyse miekan käytöstä yllättävissä tilanteissa (oli itse sitten yllättäjä tai yllätettävä) ja sen ytimessä on zanshin, pakoton tietoisuus ympäristöstä ja rento mutta vahva läsnäolo. Vahva zanshin on, paitsi valppautta joka tekee yllättävästä vähemmän yllättävää, myös psykofyysinen yliote; katsujinkenin tapaan se ottaa aloitteen omiin käsiin vaikka vaikuttaakin reagoinnilta.

Käänteisesti haluaisin nyt jättää tämän itseäni lähellä olevan käsitteen analysoimatta puhki, vaikka yllä höpisin pitkät pätkät toisesta josta olen vain kuullut muualta (ehkäpä koska nyt vastuu tulkinnoista on minulla eivätkä ne ole vielä lopullisia). Annan kuitenkin muutamia lainauksia ajatuksia herättämään.

Koska klassiset japanilaiset tekstit argumentoivat siteeraamalla klassikoita, teen nyt itsekin niin. Sun Tzu sanoi:

Voittoisa soturi voittaa ensin ja käy sitten sotimaan; häviäjä käy sotaan ja koittaa sitten voittaa.

Suiō-ryūn perustaja, Mima Kagenobu totesi aiheeseen liittyen:

Perinteemme perusta, ja uhkaamattoman aseman saavuttaminen, tulee vastustajien lyömisestä kun miekka on vielä huotrassa, vastustajan toimien tukahduttamisesta ja voiton saavuttamisesta miekkaa vetämättä.

Katsuse Mitsuyasu:

Iaihin viitataan joskus “saya-no-uchi”:na. Pitää päästä tilaan, jossa voitto saavutetaan kun miekka on vielä huotrassaan. Jos ei ole muuta vaihtoehtoa, voitto toteutetaan miekka vetämällä.

Toisin sanottuna pitää ensin pystyä tukahduttamaan vastustajan henki ja sitten vetää miekka voiton saavuttamisen jälkeen. Voiton ja tappion ratkaiseva hetki on itse asiassa hieman ennen vetoa.

Matsuura Seizan:

Kerron sinulle avaimen tämän oppimiseen: miekan vetämisen ja vastustajan leikkaamisen mahdollisuus on läsnä kun miekka on vielä huotrassaan. Kun näet tilaisuuden vastustajan liikkuessa, on leikkaus jo läsnä peitetyssäkin miekassa.

Lopuksi

Käsitteitä voi siis tulkita monella tavalla riippuen omasta suhteesta niihin, ei mikään yllätys. Mikä on sitten oikea tapa?

Vaikka saatoinkin vihjailla yleisempien, moraalisten tulkintojen olevan alkuperästään vieraantuneita ja epätosia, on tämä ehkä kuitenkin hieman turhaa yksinkertaistamista.

Molemmat tulkinnat voivat olla tosia yhtä aikaa; ne ovat omote ja ura, ulkoinen ja sisäinen. Toinen on “avoin” ulkopuolisille, toinen taas aukeaa myös sisäpiiriläisille. Jälkimmäiset voivat hyvin myös käyttää yleisempää tulkintaa (ja yleensä näin tekevätkin; kirjoittihan jo Munenorikin myös moraalisemmasta katsujinkenistä ja Katsuse Mitsuyasu jatkoi: “pitää ymmärtää, että iai on hengen voiton taito, ja toisten vastustaminen on kieroutunutta miekan käyttöä”), mutta ura ei oikein aukea ulkopuolisille.

Sen voi ymmärtää älyllisesti (jos on edes jotain kosketuspintaa aiheeseen), kuten minä molemmat mainituista käsitteistä, mutta tämä ei tarkoita että sen olisi kokenut, saatika että sitä pystyisi ilmentämään. Siihen tarvitaan runsaasti harjoittelua, ja tästä syystä nämä  käsitteet tulevat pysymäänkin huonommin tunnettuina.

Kyseiset elokuvat edustavat enemmänkin jidai-gekiä, periodidraamaa, kuin suoraviivaisempaa toimintaa tarjoilevaa chanbaraa. Miekkailua niistä kyllä löytyy, mutta ihmiset ja heidän elämänsä ovat pääosassa.

Tällä kertaa käsittelen vain ensimmäisen, iltahämärän samurain, koska se ansaitsee minusta täysin oman arvostelunsa.

Enemmän bun, vähemmän bu

Samurait tunnetaan toki ensisijaisesti sotureina, jotka rakensivat yhtenäisen Japanin vuosisatojen sisällissotien kautta. Samalla he tekivät oman roolinsa sotakoneistona tarpeettomaksi, ja joutuivat sekä riisinsä ansaitakseen että ihan käytännön tarpeista keskittymään hallintoon. Satojen vuosien ajan suurin osa bushien perillisistä toimi vallan rakentajien ja pakottajien sijaan sen hiljaisina ylläpitäjinä, oman aikansa salarymaneina, heiluttaen miekan sijasta lähinnä sivellintä.

Harva elokuva kuvaa tätä epäromanttista elämää yhtä hyvin kuin Tasogare Seibei.

Yamada tunnetaan Japanissa erityisesti pitkästä Otoko wa Tsurai yo (“Miehenä on rankkaa”) -elokuvasarjastaan.  Pääosassa ei ole nyt rakkaudessa epäonninen kulkukauppias Tora-san, mutta jotain samaa löytyy: on rankkaa olla samurai.

What’s going on?

Eletään Edo-kauden loppua. Iguchi Seibei on kyllä hallitsevan soturiluokan jäsen, mutta sosiaalisen asteikon pohjalla.  Hän jää yksin huolehtimaan kahdesta tyttärestään ja vanhasta äidistää vaimonsa kuoltua. Kirjanpitäjän palkalla ei herroiksi eletä, varsinkin kun vaimon suku vaatii kalliit hautajaiset. Rahaa ei juurikaan jää ylimääräiseen, kuten uusiin vaatteisiin ja ulkonäöstä huolehtimiseen, vaikka Seibei tekeekin pieniä käsitöitä sivutöikseen.

Joka päivä töiden jälkeen, ennen auringonlaskua, Seibei palaa kiireesti kotiinsa huolehtimaan perheestään työkavereiden lähtiessä pitämään hauskaa; tästä syystä hän saakin liikanimen “iltahämärän Seibei”.

Eräänä päivänä Seibein lapsuudentuttu ja -ihastus, hyvän ystävän sisko Tomoe palaa kaupunkiin juuri juoposta miehestään eronneena. Ex-mies kuitenkin seuraa perässä ja Seibei päätyy kaksintaisteluun hänen kanssaan. Nöyrä mies paljastuu taidokkaaksi miekkamieheksi voittaen öykkärin aikoinaan oppimillaan taidoilla aseenaan vain lyhyt puumiekka.

Vanhat tunteet nostavat päätään ja ihmissuhdedraamaa seuraa, mutta samalla sana kaksintaistelusta kantautuu klaanin päämiesten korviin ja he tarjoavat Seibeille tehtävää josta on paha kieltäytyä.

Mielipide

Sitten arvostelemaan (lyhyesti):

Täyttä kultaa. Tarina on näkökulmansa kannalta mielenkiintoinen, koskettava ja hyvin kerrottu. Lavastus, puvustus ja muut periodisysteemit on toki hoidettu hyvin. Värien, musiikin ja ympäristöjen luomaan tyyneen atmosfäärin voi rauhassa uppoutua.

Seibei on hahmona hyvin pidettävä. Rähjäisen, pilkkaa puoleensa vetävän ulkokuorensa alla hän on aidosti hyvä mies joka tekee tyynesti ja vaatimattomasti mitä täytyy ja mitä voi perheensä eteen, vaikka välillä tuntuukin toivottomalta. Hierarkisen yhteiskunnan sosiaalisten paineiden keskelläkin hän pitää päänsä pystyssä, mutta kun velvollisuus kutsuu, pitää tehdä vaikeita valintoja.

Elokuvan realismi ajankuvana on hyvin viehättävää.

Miekkamiehen kannalta

Sama realismi ulottuu myös taistelukohtauksiin ja harvaa elokuvaa ylistetäänkään miekkaharrastajien keskuudessa yhtä paljon. Kohtauksia löytyy kokonaiset kaksi, joista ensimmäinen, kaksintaistelu ex-miehen kanssa, on melko lyhyt.

Seibei dominoi kohtaamista taidollaan (muistaisin jossain vaiheessa elokuvaa jonkun namedroppaavan Toda-ryūn nimen, mukava yksityiskohta) ja pitää aggressiivisen, katanaa heiluttavan vastustajansa kontrollissa jokseenkin realistisesti koittaen rauhoitella tätä samalla (eihän se toki onnistu).

Todellinen helmi kuitenkin on elokuvan lopputaistelu. Nätisti koreografioidun tekniikkojenvaihdon sijasta silmille heitetään tunnelmaa rakentavan keskustelun jälkeen kaksi väsynyttä miestä kompastelemassa ympäri hämärää, ahdasta taloa. Kumpikaan ei oikeastaan haluaisi olla siellä eikä ainakaan menettää henkeään, mutta kun muuta ei voi. Rujoudessaan kaunista.

Suosittelen elokuvaa myös ihmisille, joita ei samuraiviihde muuten kiinnosta; se ei turhaan ole voittanut nippua palkintoja. Jos  taas kiinnostaa, on kyseessä korvaamaton tilaisuus laajentaa näkökantoja hieman.

Toivottavasti kukaan tätä blogia lukeva ei pidä minua sellaisena. Jos joku vaikkapa käyttää nimeäni argumentoidessaan nettikeskustelussa budosta, lupaan tulla henkilökohtaisesti nauramaan hänelle.

En toki tarkoita ettenkö puhuisi niin totta kuin osaan tai etteikö juttujani kannattaisi kuunnella ja käyttää niitä auttamaan mielipiteiden luomisessa. Näin tehdessään kannattaa kuitenkin ymmärtää pohjaavansa ne parhaimmillaankin kolmannen käden lähteeseen.

Kokemuksen rajat

Jos puhutaan kokemuspohjaisesta tiedosta, pitää toki huomioida että olen pääasiallisesti harjoitellut vain yhtä koryū-koulukuntaa ja sitäkin vasta joitain vuosia. Juttuni kuitenkin keskittyvät koryūhun yleisesti, eivät pelkästään omaan koulukuntaani, joten ne eivät voi pohjautua omakohtaiseen kokemukseen kuin pieneltä osin.

Lisäksi harjoittelu on tapahtunut ikäänkuin välikäden kautta; minua opettaneet ovat kyllä harjoitelleet tietotaidon lähteen, koulukunnan päämiehen kanssa, mutta itse en (vielä) ole. En siis ole tämän yhdenkään koulukunnan suhteen minkäänlainen auktoriteetti (puhumattakaan siitä, että liittyessäni allekirjoittamani kishōmonin nojalla en ilman erillistä valtuutusta saa sellaisena esiintyä, mörökölli minut vieköön).

Toisaalta itse koulukunnan päämieskin yleensä pohjaa tietonsa vain opettajaltaan ja muualta oppimaansa. Tämä kannattaa muistaa vaikkapa jonkun sellaisen tekstejä lukiessa.

Entä sitten akateemisempi tai historiaan liittyvä tieto? Ei sen parempi tilanne.

Arkistojen uumenista

Ensimmäisen asteen lähde sen suhteen ovat toki aidot historialliset kirjalliset dokumentit: koulukuntien tekniset ja filosofiset kirjoitukset, välityksen dokumentaatio, väestörekisterit, matkustusdokumentit, kirjeet, päiväkirjat ja muut.

Japanissa on ammoisista ajoista lähtien panostettu vahvasti paperitöihin, lähes kaiken dokumentaatioon ja arkistointiin, joten tutkimus tällä alalla on periaatteessa helppoa moniin muihin maihin verrattuna, mutta…

Japanintaidollani pysyn tässä vaiheessa juuri ja juuri kärryillä lapsille tarkoitetusta mangasta. Käsinkirjoitetut, vaihtelevakuntoiset, aikakaudesta riippuvalla tyylillä ja kielellä kirjoitetut ja vahvasti kontekstiriippuvaiset vaikeaselkoiset tekstit? Ei toivoakaan, siihen pystyäkseen pitää käytännössä jo olla alan asiantuntija.

Täkäläiset kirjastot ja museot myös tarjoavat kyseisenlaisia dokumenttejä vähän heikosti.

Onneksi on ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan niihin kunnolla. He taas vuorostaan saattavat julkaista niistä tutkimustietoa (lähinnä japaniksi, jotkut harvat englanniksi). He ovat toisen asteen lähteitä, yleensä melko akateemisia sellaisia. Tunnetuin teos lienee Watatanin ja Yamadan Bugei Ryūha Daijiten; hyviä ei-japanilaisia esimerkkejä ovat vaikkapa Karl Friday ja William Bodiford.

Omasta kirjastostani muodostavat suurimman osan teokset, jotka laskisin kolmannen asteen lähteiksi. Ne perustuvat lähinnä sekoitukseen huomattavasta mutta silti henkilökohtaisesta kokemuksesta (ensimmäisen ja toisen käden, kuten ylempänä selitetty) sekä akateemisemmista lähteistä, joskus jopa osin maallikkotutkimukseen primaarilähteistä. Draegerin, Amdurin, Lowryn, Skossien et al. tekstit lukisin tähän ryhmään.

Eli

Suurin osa tiedoistani perustuu toisen tai kolmannen asteen lähteisiin (sekä painettuun sanaan että samojen henkilöiden foorumi- ja muihin kirjoituksiin); tilanne on sama oman koulukuntani suhteen. Kuten jo mainitsin, olen siis vielä parhaimmillaan kolmannen asteen lähde, käytännössä neljännen. Toki tähtään tilanteen parantamiseen.

Omat lähteeni muuten lasken vielä hyviksi sellaisiksi, sillä toki niistä huonommaksikin voi mennä; tietotasoni riittää mielestäni riittävän hyvin luotettavuuden arviointiin. Huomattavan suuri osa etenkin moderniin budoon keskittyvästä populaarikirjallisuudesta perustuu niin monennen asteen, niin ristikkäisiin tai niin kyseenalaisiin lähteisiin että niiltä putoaa pohja täysin. Kivoja teoksia ehkä, mutta tietosisällöltään lähes arvottomia.

Jos kirjoitat parhaillaan esitelmää, jonka perustana on Rattin ja Westbrookin suosittu mystinen teksti-oksennus Secrets of the Samurai, on syytä pysähtyä miettimään. Olen myös aiemmin maininnut yleisestä väärinkäsityksestä kendon katojen alkuperästä, joka on (etenkin tiettyjen väärin luettujen merkkien perusteella) helppo jäljittää alkuperäiseen lähteeseensä vaikka sitä onkin toisteltu myöhemmissä teksteissä niin paljon että siitä on tullut yleistä tietoa.

Kun aloitin tämän blogin pari vuotta sitten, mainitsin, että sen käsittelemät asiat ovat huonosti tunnettuja ja niistä on tarjolla vähän asiallista tekstiä suomeksi. Tarkoitukseni oli siis tietoa yhteen paikkaan keräämällä tuoda pienemmän asteluvun lähteitä lähemmäksi kotimaista yleisöä.

Vaikka joskus olenkin antanut ajatusteni liitää ja ekstrapoloinut sekä spekuloinut, pohjaan kuitenkin kaikki tietoni muiden tekemään työhön. Yritän ohjata artikkelien yhteydessä myös omien lähteideni ääreen aina kun sen on mahdollista tai järkevää.

Tämän mukaisesti artikkelin osin innoittanut koulukuntien tutkimusta käsittelevä kirjoitus: So you want to research traditional ryuha?

Jos haluatte vakavissanne oppia näistä asioista jotain, suosittelen jossain vaiheessa siirtymään eteenpäin. Tämä blogi voi olla ihan ok alku, mutta lopullista totuutta täältä ei taida löytää.

Joskus lukemani foorumikeskustelut kata-harjoittelun eri muodoista ja karaten opetusmetodeista sekä, uskokaa tai älkää, lentopallon valmennuksen tilaa ja tarpeellisia muutoksia käsittelevä blogi saivat minut aikoinaan miettimään kihonin roolia erityisesti klassisten tyylien suhteen ja sen suhdetta (pari)kata-harjoitteluun. Tämä pohdinta kasvoi hiljalleen omaksi artikkelikseen.

Tämän kirjoituksen tarpeisiin haluaisin nyt käyttää termiä hieman tarkennetussa merkityksessä: ei pelkästään teknisinä perusteina vaan tiettyinä määrättyinä perusharjoitteina joilla tätä perustaa luodaan. Siis niinä mitä useimmiten kutsuttaisiin yksinkertaisesti tekniikoiksi tai niiden sarjoiksi; lyönti, potku, leikkaus, torjunta, torjunta-hyökkäys ja niin edelleen. Olennaista on, että niitä on yksinkertaistettu irrottamalla erillisiä elementtejä “tositilanteesta”.

Laajennan sen myös tarkoittamaan kaikkea vastaavanlaista tekniikkaharjoittelua, ei pelkkiä yksinkertaisimpia perusteita, vaikkei sitä kaikissa lajeissa niin käytettäisikään. Kyseessä on nyt siis oma määrittelyni tämän kirjoituksen tarpeisiin.

Ku Klu… eikun mitä?

Eräällä foorumilla heräsi taannoin kiivas keskustelu karaten harjoittelun luonteesta. Modernin karaten mantrahan on “Kolme K:ta” – kihon, kumite (ottelu) ja kata (tässä tapauksessa pitkät, yksintehtävät liikesarjat). Nämä ideaalitilanteessa tasavertaiset menetelmät muodostavat tasapainoisen harjoittelun. Perinteisen (okinawalaisen) karaten edustajat huomauttivat kuitenkin, että heille harjoittelussa on kyse vain yhdestä K:sta, katasta. “Kata on karate ja karate on kata.”

Tästä toki nousi paskamyrsky, jonka argumentit olivat tasoa “Lol te vaan huidotte ilmaan, okinawalainen karate on ihan pelleilyä ja me/meidän opettajat/Viljamin veli antais teille turpaan koska vaan.”

Kuuroille korville tuntui kaikuvan selitys siitä, mitä tuolla lausahduksella oikeasti tarkoitettiin.

Kata on karate, koska kaikki mitä tietyn karatetyylisuunnan oppimäärään kuuluu on sisällytetty sen katoihin. Kaikki tekniset ja taktiset periaatteet ja työkalut on kerätty muistikirjanomaisesti liikesarjoiksi.

Kyllä perinteisessäkin karatessa harjoitellaan perus- ja paritekniikoita ja sparrataan, vieläpä suurimman osan ajasta. Koska koko ajan on kuitenkin kyse katasta löytyvien elementtien harjoittelusta, myös perustekniikka ja ottelu ovat katan harjoittelua. Tarkemmin: ne ovat katan harjoittelua, eivät katan harjoittelua. Kaikki tekeminen rakentuu katan ympärille.

Modernissa karatessa taas perustekniikka, ottelu ja kata ovat usein toisistaan erillisiä kokonaisuuksia. Kaikissa on omat tapansa tehdä asiat, kehonkäyttö on erilaista niiden välillä, sparratessa ottelumoodi ohittaa katan opettamat taktiikat ja niin edelleen. Ne kaikki opitaan itseään varten itsensä kautta.

Miksi näin? Vaikuttaisi ainakin siltä, että monissa opetuslinjojen kohdissa tieto siitä, mitä kata oikeasti sisältää (ns. bunkai, yksin tehtävien liikkeiden “sovellukset” realistisiksi paritekniikoiksi) on kadonnut. Siksi monille kata lienee vain kokonaisena opittava liikesarja mystistä kuntoilua mielikuvituksellisine (ja jälkikäteen keksittyine) selityksineen. Ei ihme, että kiinnostaa keskittyä enemmän niihin juttuihin, jotka toimivat sellaisenaan otteluissa.

Perinteisessä karatessa taas katan oppiminen tapahtuu nimenomaan sovellusten kautta. Samalla kun opitaan koko liikesarja (jota voidaan sitten treenata yksin, kehonkäyttöä ja muuta kehittääkseen) opitaan ne tekniikat, joista se koostuu, ja kuinka ne suoritetaan vastustajan kanssa.

Erilaisia mutta samanlaisia

Keskustelun lopullinen pointti muuten oli, että karatesta tekee karatea nimenomaan alkuperä (sekä yhteys siihen, eli opetuslinja) ja opetusformaatti, ei tekniikat, koska perinteinen karate on (täsmälleen Japanin klassisten koulukuntien tapaan) kamppailun opetusjärjestelmä eikä kamppailujärjestelmä. Tämä oli toki länsimaisen uuskaraten edustajille kova pala purtavaksi, muttei siitä sen enempää.

Karate ei nyt kuitenkaan kuulu varsinaisiin kiinnostuksen kohteisiini, joten miksi ihmeessä höpisen tästä? Tietysti siksi, että samaa ajattelutapaa on havaittavissa myös klassisten japanilaisten koulukuntien harjoittelussa, joskin astetta pitemmälle vietynä. Niissä (pari)katat ovat välineitä sekä sisällön välittämiseen että sen perusteiden ja soveltamisen harjoitteluun, yhtä aikaa. “Vain yksi K” siis pätee nipottaemminkin tulkittuna.

“Moderni karate” koryūn perinteiselle tavalle voisi olla vaikkapa kendo (taas, anteeksi). Samaan tapaan siitäkin (ja lähes kaikista muistakin moderneista budolajeista) löytyy sama jaottelu: kihon, ottelu (shiai) ja kata. Ne ovat ideaalitilanteessa kaikki tasavertaisia harjoittelumuotoja: kihon luo taidot, shiai testaa ja kehittää niitä, kata syventää ymmärrystä lajin alkuperästä, miekkailusta. Tämä on suuri ero koryūn harjoitteluun, jossa kata on kaiken ydin, ja mahdolliset muut menetelmät vain tukevat sitä osaltansa.

(Toisaalta, koska perinteisessäkään karatessa ei käytetä koryū-tyylien parikataharjoittelua vastaavaa harjoitusmenetelmää, on se loppujen lopuksi käytännössä lähempänä modernin budon tyylistä harjoittelua. Kolme K:ta ovat olemassa ja tärkeässä osassa, vaikka ne sisältyvätkin yhteen K:hon. Pointti tuli kuitenkin esilletuoduksi, joten ei siitä sen enempää.)

Budossa kihon erillisinä harjoitteina, selkeästi omana määrättynä oppimääränään, on siksi tuoreehko ilmiö. Mieleeni ei tule (rajallisen tietämykseni pohjalta) yhtään ei-katamuotoista formalisoitua perusharjoittelua sisältävää klassista koulukuntaa, jossa se ei olisi moderni lisä.

Monilta ei löydy mitään ja niillä joilta löytyy, kuten vaikkapa Shintō Musō-ryūlla, ne ovat tietääkseni vastine modernisoitumisen tarpeisiin (tästä lisää kirjoituksen loppupuolella).

Sitten lentopalloon!

En enää muista mistä eksyin lukemaan Hakalan blogin avautumisia lentopallovalmennuksen nykytilasta, mutta huomasin niissä välittömästi muutamia yhtäläisyyksiä omaan ajatteluuni.

Pointti kirjoituksissa oli suurin piirtein se, että lentopallon harjoittelu keskittyy nykyään liikaa harjoitteisiin, jotka eivät ole suoraan yhteydessä lentopallon “todellisuuteen”, peleihin. Tämänkaltainen harjoittelutapa tuomittiin, perustellusti, ajan tuhlaukseksi.

Torjunta-puolustus treenit, jotka on irrotettu pelinomaisesta ympäristöstä ovat jo sinällään haaskausta… Käytä iltaharjoituksen aika pääosin pelinomaisesti harjoitteissa… Kaikissa harjoituksissa… tulisi olla läsnä lentopallon elementit sellaisina kuin ne pelissäkin tulevat vastaan.

…Aamuharjoituksissa ei voi tehdä mitään tärkeämpää kuin syöttää ja vastaanottaa. Jos joku haluaa lämmitellä pallottelemalla jonoissa, niin siitä vain…  näihin ”tekniikka” harjoituksiin käytettävän ajan voit käyttää paljon paremminkin- vaikkapa syöttämällä ja vastaanottamalla. Aivan yhtälailla valmentaja voi siinä hioa tekniikkaasi… Ja vieläpä ympäristössä, joka on pelissä läsnä.

…Suurin ongelmamme, ystävät, on paradoksi: Olemme lentopalloilijoita, mutta pelien lisäksi emme juuri koskaan pelaa lentopalloa, saati tee oikeasti lajinomaisia harjoituksia tai edes vaadi sitä että tekisimme harjoitteet hyvin.

Ratkaisuksi tarjottiin harjoitteita, jotka ovat yksinkertaistuksesta huolimatta pelinomaisia, siis aitoja tilanteita muistuttavia. Vaikka niiden tarkoitus olisikin harjoituskohtaisesti hyvin rajatun taidon kehittäminen, ne olisivat kiinteästi yhteydessä pelitilanteen viitekehykseen. Erityisesti tulisi välttää harjoitteita, jotka eivät ole sidottavissa pelitilanteeseen.

Toinen osa ratkaisua oli toki myös varsinaisen pelaamisen lisääminen oheissäätämisen sijaan, mutta siitä lisää kohta.

Miten tämä oikein liittyy aiheeseen? Aivan samaa ongelmaa ei tietääkseni yleensä havaita kamppailulajeissa, koska pääasiallisesti käytetyt harjoitteet harvoin eroavat tavoiteltavista teknisistä suoritteista merkittävästi. Kirjoitukset kuitenkin saivat minut pohtimaan niitä tietyltä olennaiselta kannalta. Avainsanoja ovat “pelinomainen” ja “ympäristö”, tässä tapauksessa siis…

Viitekehys

Samalla tavalla kuin nykyisiltä lentopalloharjoitteilta, puuttuu se osin myös kihon-harjoitteilta. Perustekniikka, kuten kendossa lyönti päähän, men-uchi, on yksinään vain liike, jotain ulkoa opeteltavaa. Se opitaan sellaisenaan ja sitä voi toki hioa yksin tai parin kanssa aina vain teknisesti paremmaksi ja paremmaksi, mutta siltä puuttuu silti konteksti.

Lähemmäksi voidaan toki pyrkiä erinäisin harjoittein, joissa esimerkiksi liikutaan ees taas ennen tekniikan suoritusta tai reagoidaan tiettyyn liikkeeseen; jo huomattavasti “pelinomaisempaa”. Kontekstin se lopulta kuitenkin saa vasta, kun päästään harjoittelemaan sen tarkoitusta, vapaasti toimivan vastustajan päähän mätkäisemistä ottelussa. Sitä ennen se on irrallinen olio.

Tämä toki toimii, eihän sitä muuten tehtäisi: harjoittelun otteluvaiheeseen pääsy ei vie kovin kauaa, joten ilman sen tarjoamaan kontekstia ei jouduta treenaamaan pitkään. Kuten myös sanoin, eivät käytetyt harjoitteetkaan ole liian abstrakteja.

Toisaalta taas vastakkainen lähestymistapa olisi tuhoon tuomittu. Jos uusille harjoittelijoille annettaisiin shinait käteen, näytettäisiin tekniikoita ja käskettäisiin sitten matsata ja “ai niin, koittakaa myös tehdä näitä tekniikoita oikein” niin eihän siitä tulisi yhtään mitään. Kihonin harjoittelu luo ensin pohjaa, jonka päälle ruvetaan kasaamaan ottelusta saatavaa kokemusta. Yleisesti modernissa budossa harjoitellaan niinkuin harjoitellaan, koska se sopii niiden tavoitteisiin ja menetelmiin.

Sama vaan ei onnistu vanhoissa tyyleissä. Niiden edustamiin opetusjärjestelmiin ei ottelu yleensä kuulu (lisää täällä) ja vaikka sitä tehtäisiinkin, ei se silti tarjoaisi ratkaisua. Ottelun tarjoama viitekehys ei ole se, mihin koulukuntien harjoittelu tähtää.

Koulukuntien harjoittelun viitekehys on aito, tu-tö-deth kaksin- tai useammintaistelu. Sen harjoittelu nykypäivänä on käytännössä mahdotonta eikä se ennenkään ollut mitenkään helppoa ja vaivatonta (kun taas lentopallon harjoittelun viitekehys on lentopallo-ottelu, joissa ymmärtääkseni harvemmin porukkaa kuolee; tämän takia ratkaisu #2 ei ole sovellettavissa tilanteeseen).

Koulukuntien on siis pakko keskittyä “oheisharjoitteisiin”, mutta siksi niiden on myös vielä suurempi pakko tuoda ne oikean kontekstin piiriin. Kihon opitaan sellaisenaan, itseisarvoisesti, jotta sitä voitaisiin opetella käyttämään, kata opitaan vain jotta sitä voitaisiin käyttää jatko-opiskeluun.

All kihon and no play…

Jos koulukuntien harjoittelu keskittyisi suurelta osin kihon-tekniikoihin, olisi se siis kuin… no, kuin kendotreeniä ilman ottelua. Ei tarvitse edes olla kendoa harrastanut tajutakseen kuinka hölmöä se olisi. Onneksi on kata, joka antaa harjoittelulle jatkuvasti kontekstin toimien (enemmän tai vähemmän, mutta aina jollain tasolla) taistelutilanteen kokonaisuuden abstraktiona sekä liittää kaiken sisällön saumattomasti yhteen. Välttyäkseni toistamasta itseäni valtavasti viittaan taas kerran aiempaan kirjoitukseeni siitä, mitä klassisten koululkuntien parikataharjoittelu oikeasti on.

Vaikka kata kuinka olisikin “vain” jotain tiettyä periaatetta opettava opetustyökalu, en ole vielä koskaan törmännyt esimerkkeihin, joissa olisi tämän varjolla laiminlyöty esimerkiksi vuorovaikutus vastustajan kanssa tahi koulukunnan aiemmat opetukset.

Katan kulku voi olla suurinpiirtein tiedostava lähestyminen sopivalle etäisyydelle → tilanteen tunnustelu → hyökkäys (pedatun) tilanteen mukaan → sopiva tyylinomainen vastine syntyneeseen tilanteeseen → vastustajan uhan eliminointi → valmius jatkotoimiin → tiedostava etäisyyden otto. Kaikki elementit ovat tärkeitä, ei vain varsinainen tekninen suoritus.

Siksi kata-näytösten katsominen voi olla niin pitkästyttävää: se pitkä ja rauhallinen tallustelu turvalliselle etäisyydelle ja taas seuraavaa kataa tekemään vaan kuuluu asiaan.

Kihon-harjoite taas yleensä on yksinkertaisimmassa muodossaan lähtöasema → määrätty tekniikka (→ määrätty vastatekniikka) → paluu lähtöasemiin. Muut elementit tulevat sitten vapaamman harjoittelun kautta.

Miekan vedon yksin tehtävät katat muuten menevät usein hieman eri kaavalla, tyyliin normaali tilanne → uhka → välitön ennaltaehkäisevä tai tilanteeseen vastaava toiminta → tarpeelliset jatkotoimet → uhan eliminointi → valmius jatkotoimiin → paluu normaalitilaan. Tämän pohjalle sitten välillä rakennellaan tyylistä riippuen hyvinkin monimuotoisia tilanteita.

Näin sivuhuomiona, jotkut opettajat katsovat karsaasti esimerkiksi katan keskeyttämistä virheen sattuessa, juuri siksi että katan on tarkoitus olla kokonaisuus ja sen harjoittelun hyöty menetetään jos sitä ei sellaisena kohdella. Ei siis “oho, anna mää koitan uusiksi” -tilanteita.

Toisaalta taas katan harjoittelu ei tietenkään sulje pois kihon-tyylistä harjoittelua. Joskus voi olla tapana, varsinkin alkutasolla, harjoitella kataa tai sen ydintekniikoita ensin pieniin osiin pilkottuna. Tällöin kihon ei kuitenkaan toimi harjoittelun ydinmetodina, vaan pelkästään kataharjoittelun tukimenetelmänä.

Sitä ei myöskään ehdottomasti tarvita mihinkään; varsinkin aivan perusteiden oppimisen jälkeen pitäisi olla täysin mahdollista oppia katat heti kokonaisuutena ja harjoitella niiden sisältämiä asioita suoraan niiden itsensä kautta (ja yleensä kihon-harjoittelu tosiaan jääkin takasijalle kun kataan asti päästään).

Tietyltä kannalta katsottuna kihon-tyyliseen harjoitteluun suuresti keskittyminen voi olla jopa pohjimmiltaan epäsopivaa klassisten koulukuntien tavoitteiden ja menetelmien kanssa. Koulukuntien harjoittelullahan pyritään koherentin psykofyysisen kokonaisuuden täyteen sisäistämiseen.

Kyseinen koherenssi on, en toki sano mahdotonta, mutta varmastikin hankalampaa saavuttaa jos keskittyy ei-koherentteihin harjoituksiin: kokonaisuuden palasiin, joita ei niiden itsensä kautta saa yhdistettyä. Vähintäänkin ne vievät aikaa kataharjoittelulta, pahimmillaan taas kehittävät taitoja jotka eivät sovikaan yhteen sen kanssa.

Miksi kihon?

Tämän kirjoituksen pointti ei, provosoivasta otsikosta huolimatta, ole missään nimessä kyseenalaistaa perusteiden merkitystä. Tarkoitus on vain tuoda esille vaihtoehtoinen näkökanta harjoitteluun klassisten koulukuntien puolelta. Perusteet ovat sielläkin ensiarvoisen tärkeitä, ja useasti koulukuntien oppisisällöstä on selvästi erotettavissa “kihon-katoja”, yksinkertaisempia perusasioita opettavia muotoja verraten myöhempiin, edistyneempiin tarkennuksiin. Toki samat perusteet ovat työn alla edistyneemmissäkin katoissa, muun sisällön ohella, ja niiden hiomisessa riittää tekemistä koko harjoittelu-uraksi.

Kata-harjoittelussa aloittelijat huomioidaan “vaikeustasoa”  (käytännössä nopeutta ja opettaja-puolen proaktiivisuutta) muuttamalla, jotta alkuun voidaan keskittyä saamaan muoto ja suoritus oikein ja vasta myöhemmin tasoa nostetaan lähemmäs ja lähemmäs “oikeaa”. Muodot ovat toki abstraktioita, mutta sisältävät silti aina, alusta lähtienkin, jollain tasolla kokonaisuuden kaikki elementit; vaikkei niitä osaisi vielä harjoitella täydellä teholla, pitää niiden olemassaolo kuitenkin tunnistaa.

Tähän kaikkeen kuitenkin vaaditaan se pätevä opettaja, mikä tekisi ko. menetelmästä todella hankalaa massaopetuksen kannalta. Jos opettaja ei tunne katoja sekä niitä täydentävää suullista perimätietoa perinpohjaisesti, harjoittelusta voi jäädä uupumaan oleellisia osia. Pahimmassa tapauksessa voi edelleen välittyä vain katan ulkomuoto, jonka jälkeen se ei juurikaan eroa kihonista.

Siksi kihon + ottelu -harjoittelu on, paitsi harjoittelun helpottamista aloittelijoita varten pilkkomalla se pienemmiksi elementeiksi, myös lajin tekemistä avoimemmaksi ja helpommin levitettäväksi, vapaaksi välityksen vaatimusten kahleista. Kihon-harjoitteita sekä ottelua voidaan myös teetättää suurille joukoille ja osapuoletkin voivat molemmat olla kokemattomia; kaikki tämä on vain positiivista modernin budon kannalta katsottuna. Lopuksi toki kihon-harjoitteet voidaan helpommin standardoida isojen organisaatioiden tarpeisiin, koska niissä harvemmin on mitään tulkinnanvaraa ja esoteerisia taustaopetuksia.

Samoista syistä jotkin klassiset koulukunnatkin ovat ottaneet kihon-harjoitteita opetusohjelmaansa. Esimerkiksi aiemmin mainitun Shintō Musō-ryūn tapauksessa alun perin poliisivoimien opetuksen mukanaan tuomat suuret harjoittelija- ja erityisesti aloittelijamäärät sekä leviäminen laajalle johtivat ongelmiin, joihin vastattiin erottamalla katoista sarja yksittäisiä perustekniikoita harjoiteltavaksi yksin ja parin kanssa.

Sen lisäksi, että perinteinen opettaja-oppilas -kataharjoittelu oli hankalaa piti huomioida myös se, että harjoittelijat eivät välttämättä omanneet pienestä pitäen harjoiteltuja taitoja (aseiden käsittelyä, kehonhallintaa) jotka olivat entisaikain samurai-luokalle luonnollisempia. Harjoittelun aloittaminen katalla saatettiin havaita heille turhan vaikeaksi, teknisen tason lisäksi myös fyysisesti.

Toisaalta taas useimmat tietämäni koulukunnat vastaavat jälkimmäiseen ongelmaan ainakin jossain määrin suburi-tekniikoilla. Ne ovat kuitenkin yksin tehtävää lihaskunto/kehonkäyttöharjoittelua, eivät varsinaisia muodollisia kamppailullisia tekniikoita; ne ovat siis pakostakin täysin varsinaisen harjoittelun tukea ja harvoin osa varsinaista oppimäärää. Tietyllä tavalla ne ovat askel vielä kihonista yksinkertaisempaan, eriytetympään suuntaan, yksittäisten huomionarvoisten kehonmekaanisten tekijöiden kehittämistä.

Lopuksi

En voi siis painottaa tätä tarpeeksi: kihon + ottelu -tyylinen harjoittelu sopii sitä käyttäviin lajeihin ja niiden tavoitteisiin hyvin, koska ne on rakennettu alunperinkin sillä tavalla. Jonkinasteista kihon-tyylistä harjoittelua (aivan kuten otteluharjoitteluakin, tai vaikkapa tameshigiriä) voidaan käyttää tukemaan klassista kataharjoittelua mutta se ei ole välttämätöntä ja liiallisuuksin menevänä ei sovikaan enää kuvioihin. Klassisissa koulukunnissa kuitenkin kata on harjoittelun ydin, kaiken pyöriessä sen ympärillä sen ehdoilla, ja syystä. Yksi Koo.

Vielä eräs johtopäätös esittämästäni harjoitusmenetelmien määrittelystä. Varsinaisesti tähän artikkeliin johtanut ajatustyö lähti alkujaan liikkeelle aiemmin mainitulla foorumilla toisessa yhteydessä vastaan tulleesta määrittelystä:

[Eräässä modernissa budossa] on kaksi harjoittelumenetelmää: …vapaa harjoittelu ja kata eli ennalta sovitut tekniikkaharjoitteet

En ollut silloin samaa mieltä asiasta ja kuten edeltävästä pitkäpiimäisestä jaarittelusta voinee havaita, en allekirjoita sitä nytkään (pohdittuani asiaa annoin jonkilaisen vastineen, johon ei mielestäni ollut ihan loppuun asti mietitty, ja niin syntyi tämä kirjoitus). Pelkkä ennalta määrätty sisältö ei riitä tekemään harjoitteesta kataa siinä mielessä kuin klassisten koulukuntien kataharjoittelun (tai edes modernin kataharjoittelun) hahmotan. Se on, ja sen on pakko olla, huomattavasti kattavampi menetelmä.

Koska en aina jaksa kirjoittaa niin ryppyotsaisista aiheista, ajattelin aloittaa epäsäännöllisen sarjan artikkeleita, joissa käsittelen pintapuolisesti sen arvoisiksi katsomiani elokuvia, animea, mangaa ja kirjoja. Arvioin niitä, paitsi toki viihdyttävyyden, niin myös sisällön kannalta niiltä osin kuin tietoni aiheesta riittävät. Erityishuomiota tulevat toki saamaan mitkä muutkaan kuin sotataidot; teosten syvempi tarkastelu teoksina jätettäköön suosiolla muille.

Ensimmäisenä käsittelyssä on manga-sarja Shigurui. Varoituksen sana: kyseessä on sitten mm. hyvin näyttävää väkivaltaa sisältävä teos.

(Hyvien kuvien etsiminen on ikävää hommaa ja blogin kapea leiska muutenkin asettaa hommalle rajoituksia, joten parempia voi tulla joskus kun jaksan niitä sumplia)

Avidyan vastavirta

Shigurui (シグルイ) on Takayuki Yamaguchin kirjoittama ja piirtämä, vuosina 2003-2010 ilmestynyt sarja. Se pohjautuu Norio Nanjōn romaaniin Suruga-jō Gozenjiai, joka kertoo 12 lyhyttä tarinaa eräästä miekkailuturnauksesta. Manga keskittyy lähinnä kirjan ensimmäisen luvun (Mumyō Sakanagare) petaamaan juoneen, vaikka hahmoja muistakin tarinoista esiintyy silloin tällöin.

Tarina sijoittuu 1600-luvun alkupuoliskolle. Tokugawa Tadanaga, kolmannen Tokugawa-shōgunin pikkuveli, Surugan, Tōtōmin ja Kain daimio, Sunpun linnan herra ja julmuuksistaan tunnettu sekopää teloitetaan rituaali-itsemurhan kautta. Syynä tähän on hänen järjestämänsä (edellämainittu) miekkailuturnaus, jonka osallistujat määrättiin käyttämään oikeita miekkoja puisten sijaan. Hänen alaisensa toki protestoivat tätä hyvin mautonta, puhumattakaan laitonta, määräystä, mutta verenhimoisen daimion sanaan ei ollut vastaan panemista.

Varsinainen tarina alkaa hieman aiempaa. Ensimmäisessä ottelussa asettuvat vastakkain eräät Fujiki Gennosuke ja Irako Seigen. Katsojien hämmästys on suuri ottelijoiden astuessa kentälle; ensinmainittu on näet yksikätinen, jälkimmäinen taas sekä rampa että sokea. Heidän huokumansa taito ja taistelutahto ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Alusta lähtien on myös selvää, että ottelijat eivät kohtaa ensimmäistä kertaa ja kantavat seuralaisineen suurta kaunaa toisiaan kohtaan.

Tässä kohtaa suoraviivaista toimintaa odottavat joutuvat pettymään, sillä ennen ensimmäistäkään teknistä taidonnäytettä tarina hyppääkin vuosia taaksepäin, Gennosuken ja Seigenin ensimmäiseen kohtaamiseen Kogan-ryūn salilla ja aloittaa rauhalliseen tahtiin polveilevan mutta mielenkiintoisen kulkunsa takaisin kohti turnajaispäivää. Aikaa tähän menee kaikkiaan 84 luvun, viidentoista pokkarin verran.

Ulkoisesti sarja on vaikuttava. Piirrosjälki on sekä hahmojen että taustojen osalta hyvin yksitysikohtaista ja realistista; lisäksi esitys on dynaamista tavalla, joka edustaa mangan tyylikeinoja parhaimmillaan. Kerronnallisesti tarina etenee enimmäkseen hyvin säilyttäen kiinnostavuutensa. Päähuomio on nykyhetkessä ja niissä koettelemuksissa, jotka siivittävät matkaa kohti kaunojen ja kohtaloiden kulminaatiota, mutta sarjan kuluessa myös monien hahmojen taustoja keretään käymään läpi kattavasti. Muutamat sivutarinat tuntuvat kuitenkin jäävän hieman irrallisiksi.

Historiallisesti tarkasteltuna kaikkeen aseista ja vaatteista rakennuksiin on kiinnitetty valtavasti huomiota, kuten myös aikakaudelle ominaisiin yhteiskunnallisiin seikkoihin, käytöstapoihin ja muuhun. Yksityiskohtaista on myös piirtäjän anatomian tuntemus, jota saakin ihastella, paitsi hahmojen pullistelevissa lihaksissa, myös lukuisissa halkileikkauskuvissa. Kirjaimellisesti. Shigurui on nimittäin hyvin verinen sarja.

Feels bad, man

Väkivalta on sarjassa läsnä jatkuvasti, oli sitten kyse reiluista kaksintaisteluista tai jostain sen ikävämmästä muodosta. Luita murtuu, veri lentää, kalloja murskataan, korvia revitään, raajoja leikellään ja ihmisiä halotaan kahteen osaan, kaikki samaan yksityiskohtaiseen ja realistiseen, vaikkakin täysin yli lyötyyn tapaan kuvattuna. Ylimääräisen mässäilyn puolelle ei kuitenkaan mielestäni voida sanoa mentävän, sillä kaikki tapahtunut tuntuu sopivan saumattomasti mangan maailmaan ja tarinaan.

Ja mikä maailma se onkaan; lukiessa karisevat vauhdilla romanttiset käsitykset samuraista klassisina ylväinä sotureina. Sosiopatia, viha, ahneus, selkäänpuukottaminen, himo ja perversiot hallitsevat rauhankin ajan Japania. Harvalla hahmolla tuntuu olevan ns. ihan kaikki kotona; osalla tämä selittyy lapsuuden traumoilla, mutta kaikilla ei taida olla sitäkään tekosyynä. Kun tämä kaikki tapahtuu vielä ylimmän yhteiskuntaluokan parissa, panee se miettimään kuinka ikävää alemmilla sitten on. Juonenkäänteet vaihtelevat vain ankeista masentaviin ja järkyttäviin. Sankareita ei tästä tarinasta löydä.

Mitenkäs sitten näin miekkamiehen näkökulmasta?

Bankai Gokui: everyone has one?

Taistelutaito on useimmille hahmoista kaikki kaikessa, joten sitä tulee vastaan paljon. Tekninen puoli on ihan ok. Lähestymistapa on korostetusta väkivaltaisuudesta ja ajoittaisista yli-inhimillisyyksistä (joskaan ei niinkään yliluonnollisuuksista) huolimatta huomattavasti enemmän realismiin kuin fantasiaan kallistuva: ei energiapalloja, ei hyökkäysten nimien huutamista, vain rujoa leikkaamista ja ruhjomista.

Joo, erilaisia tyylikohtaisia voittamattomia salatekniikoita löytyy, mutta niitäkin käsitellään järkevästi ja myös suhteessa koulukuntien välitykseen. Viihde on viihdettä, täysi realismi on usein tylsää varsinkin asiaan perehtymättömille.

Miekkataitojen oppiminen esitetään oikeutetusti kovan työn tuloksena, ja yhtäkkiset valaistumishetketkin kumpuavat tästä. On enemmän ja vähemmän lahjakkaita yksilöitä, mutta mitään tässä maailmassa ei saa helpolla. Taistelua käsitellään myös fiilisten suhteen, ei pelkästään teknisenä suorituksena.

Kogan-ryū esitetään uskottavalla tavalla esimerkkinä Edo-kauden vakiintuneesta koulukunnasta. Sillä on yksi pääopettaja, koulukunnan maineikas perustaja, jonka pakkomielle sopivan seuraajan löytämisestä toimii tärkeänä juonielementtinä. Sillä on oma sali, uskollinen oppilasjoukko, apuopettajia, täysin lisensoitujen oppilaiden haarajaos ja niin edelleen. Politiikkaa ja eri koulukuntien välistä kisaa arvostuksesta ja stipendeistä käsitelläään myös tuttuun raadolliseen sävyyn.

Esitetty miekkailu keskittyy enemmän taisteluihin kuin opetustilanteisiin, mutta silti esimerkiksi kataharjoittelun olemassaolo tulee esille.

Aikakauden historiallisia henkilöitä ja oikeita koulukuntia vilahtelee kuvioissa vähän väliä laisteni nörttien iloksi.

Joten…

Shigurui ei ole kaikille. Se osaa olla ahdistava, kuvottava ja kerronnan verkkaudessaan ajoittain tylsä sarja. Jos manga-tuntemus sattuu rajoittumaan tunnetuimpiin, nuoremmille lukijoille suunnattuihin sarjoihin, on tämä jotain aivan muuta.

Toisaalta se on myöskin tarinaltaan vaikuttava ja upean näköinen sarja, joka edustaa myös samurai-viihteen parempaa päätä ainakin minua kiinnostavien asioiden suhteen. Itse tykkäsin.

Sarjasta on myös tehty vuonna 2007 12-jaksoinen animesarja, joka seuraa mangaa uskollisesti, sekä visuaalisesti että kerronnallisesti. Animaatio näyttää hyvältä, tunnistettavaan Madhousen tyyliin. Se sisältää mukavasti formaatin mahdollistamaa kikkailua ja taidehomostelua sekä tiivistä tunnelmaa jota perinteis-tyylinen musiikki tehostaa. Ainoa ongelma on, että se loppuu täysin kesken, sillä se tehtiin jo kauan ennen mangan päättymistä. Stand-alone -katsojille, jotka tietty odottavat alun kaksintaistelun ratkaisua, pettymys voi olla paha.

PS. Ai niin: jos haluaa pokkareita hankkia hyllyynsä, niin varoitus: ne sitten näyttävät tältä.

Nykyään kuitenkin useat ryhmät ympäri maailman harjoittelevat ns. historiallisia eurooppalaisia sotataitoja (HEMA). Tämä on mahdollista siksi, että monet entisaikain mestarit ovat jättäneet perinnökseen usein melko yksityiskohtaisia manuaaleja omiin taitoihinsa liittyen. Näihin ja muuhun kamppailukokemukseen sekä historiantutkimukseen pohjaten on elvytetty useiden eri opetusperinteiden teknistä sisältöä.

Ko. lajien harrastajien voisi sanoa olevan tässä suhteessa melko onnekkaita. Sama nimittäin tuskin onnistuisi Japanissa.

Mukana tulee käyttöohje

Japanistakin toki löytyy historiallista kamppailuaiheista kirjallisuutta, vieläpä aivan mielettömiä määriä (joskin sitä on käännetty hyvin vähän). Aikaskaala ulottuu ainakin 1500-luvulta aina nykypäiviin asti, onhan perinteitä elossa kuitenkin vielä melko liuta. Yleisluontoisemman kirjallisuuden lisäksi tähän joukkoon mahtuu toki myös suoranaisia manuaaleja.

Vaan kun monia niistä lähtee lukemaan, huomaa pian toistuvan trendin. Jos käytetään taas esimerkkinä aiemminkin mainitsemiani Musashin Gorin no Sho:ta ja Yagyū Munenorin Heihō Kadensho:ta, koska niistä on käännöksiä helposti saatavilla.

Molemmat on tarkoitettu oppaiksi kirjoittajansa oppilaille. Olen jo aiemmin puhunut niiden tulkinnan vaikeuksista koulukuntaa harjoittelemattomille nykypäivän lukijoille.

Oletetaan nyt kuitenkin, että joku haluaa oppia tekniikoita manuaalien perusteella. Molemmat sisältävät abstraktimman löpinän lisäksi suoria teknisiä kuvauksia (lisäksi Wilsonin käännöksessä Munenorin teoksesta on mukana kuvia ja käännöksiä Shinkage-ryūn kääröistä, jotka eivät muuta olekaan).  Kuvaukset kuitenkin vaikuttavat alkuun todella suuripiirteisiltä, lähes hyödyttömiltä, tyyliin:

Gee, thanks. Ryhdy nyt siinä sitten tuon perusteella keksimään tekniikoita. Melkoiseksi arvailuksi menee.

Avain arvoitukseen ei löydy suoraan itse kuvauksesta, vaan sen perästä; kummatkin kirjoittajat päättävät esimerkkinsä usein tietyn tyyliseen lausahdukseen. Musashilla se on suurinpiirtein “funtsi tätä itse tarkemmin.” Shinkage-ryūn kääröissä tekniikat päättyvät ilmoitukseen “suullinen välitys.” Molemmissa on sama idea.

Youtube-sukupolvi

Nykypäivänä on olemassa myös toinen mahdollinen itseopiskelutapa. Youtube on täynnä videoita, osa näytöksistä, jotkut jopa ihan opetusvideoiksi tarkoitettuja. Niistä on toki paljon helpompi kopioida liikkeitä kuin tekstistä, näkeehän niistä suoraan mitä milloinkin tehdään. Ei tarvitse tulkita ja arvailla.

Eihän se toki niin helppoa ole. Tekniikoiden “sisällöstä,” niiden suoritustavoista ja muusta, jää paljon näkemättä koska video näyttää vain ulkoisen muodon. Miekka liikkuu mihin, jalka liikkuu mihin, ei lainkaan miten ja miksi. Käytännössä siis tärkein sisältö jää puuttumaan.

Vastauksia niihin kysymyksiin voi taas löytää tekstistä, joten olisiko yhdistelmä ylöskirjoitettuja selityksiä ja videoituja malleja  riittävä itseopiskelun tarpeisiin?

Ehkä ei kuitenkaan. Jospa vihdoinkin varsinaiseen aiheeseen:

Mitä on suullinen välitys?

Kuden (口伝), kirjaimellisesti suullinen välitys, on tärkeä termi japanilaisten kamppailuperinteiden kannalta. Se viittaa suusanalliseen perinnetietoon. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että opettaja, paitsi opettaa teknisen suorituksen “hands on,” myös antaa oppilaalle tietoa ja palautetta liittyen sen suoritukseen ja tarkoitukseen.

Videoista oppiva joutuu pärjäämään täysin ilman kudenia. Samaan tulokseen päästäisiin, jos kävisi harjoituksissa mutta vain kopioisi mitä muut tekevät, saamatta tiedonmurustakaan opettajalta. Ulkoinen muoto ilman mitään sisältöä.

Manuaaleista opiskelussa olisi useasti kyse pelkän osittaisen sisällön oppimisesta, ilman kunnollista, henkilökohtaisesti hankittua käsitystä niistä fyysisistä liikkumisen ja aseenkäytön periaatteista ja yksityiskohdista, jotka tarvitaan taidon ilmentämiseen. Niiden pohjalta voi toki koittaa muovailla omia ajatusrakennelmia ja suorituksiakin, muttei kyseessä voi silti väittää olevan se alkuperäinen juttu. Siihen, miksi niistä ei koko totuutta löydä, on pari syytä.

Vanhoihin teksteihin ei ole kirjoitettu kaikkea, koska ne on yleensä tarkoitettu henkilöille jotka ovat suoran teknisen opetuksen ja kudenin piirissä, siis koulukunnan oppilaille. Heille ei tarvitse kuvailla tekniikoita tai perusperiaatteita, koska he hallitsevat ne jo; ovathan he harjoitelleet niitä väsymättä opettajansa alaisuudessa. Ulkopuolisten ei tarvitsekaan tietää tai ymmärtää, kuten olen joskus selittänyt.

Kirjoitukset ovat vain muisti-apuja (vanhempien koulukuntien tapauksissa usein vain tekniikoiden ja periaatteiden listauksia ilman mitään selityksiä) ja pointtereita yleiseen fiilikseen sun muuhun. Sitä Musashi ja Munenori tarkoittivat; tästä voi olla apua kunhan funtsit sitä yhdessä jo oppimiesi asioiden kanssa. Siitä voi aikanaan sitten saada jotain ahaa-elämyksiä.

Toinen syy siihen, miksi kirjoitukset eivät sisällä kaikkea, on sen silkka mahdottomuus. Jos aivan kaiken tiedon, edes tarpeellisen sellaisen, mitä opettaja-oppilas -suhteen aikana osapuolien välillä kulkee kirjoittaisi ylös, täyttäisi se varmasti monen monta nidettä. Kun lisää siihen vielä sen faktan, että opettaja ei ole vain kävelevä tietosanakirja, vaan huomioi myös pedagogiset ulottuvuudet (oikea fakta oikealle henkilölle oikella hetkellä), voidaan nopeasti ymmärtää kirjoista taikka videoilta opiskelun perimmäinen hankaluus.

“Tiesitkös muuten, että…”

Olen useasti aiemmin painottanut, kuinka kataharjoittelu on monikerroksinen prosessi, ja kuden on välttämätöntä muotojen täydeksi hyödyntämiseksi. Pelkkä tekniikan ulkomuodon kopioiminen on täysin turhaa, vaikka sen tekisi suoraan opettajalta. Ideana kun on vain käyttää sitä opettamaan jotain paljon tärkeämpää, ja tähän tarvitaan opettajan tietotaitoa.

Tämä myös ostaltaan selittää opetuslinjojen ja oikean välityksen merkitystä. Jos opettaja ei itse ole saanut tyylin täyttä välitystä, ei vain muotojen vaan myös kudenin suhteen, ei hän loppujen lopuksi voi väittää opettavansa sitä kokonaisena edelleen. Tekniikoista voi hyvinkin jäädä uupumaan jotain todella oleellista, vaikka ne näyttäisivätkin samalta kuin alkuperäiset.

Kaikki kuden ei ole vain harjoitteluun itseensä liittyvään, vaan voi kattaa myös laajasti muuta tietotaitoa joka on kulkeutunut koulukunnan mukana; jotkut koulukunnat esimerkiksi opettavat miten perinteinen haarniska puetaan ja sidotaan ja jopa kuinka valmistetaan möhnää jolla sen saa pidettyä syöpäläisvapaana. Toisiin kuuluu linnoitustaitoa, sotaviuhkalla viestintää ja niin edelleen. Täysin oma lukunsa on vielä kaikenlainen eri uskomusjärjestelmistä lainattu mystiikka.

Kuden on jotain, joka määritelmällisesti pitää vastaanottaa suoraan omalta opettajalta, ja se on olennainen osa koulukuntien sisältöä. Osa siitä voidaan välittää muodollisesti harjoittelijan saavuttaessa tietyn pisteen, mutta suuri osa tulee ihan normaalin treenin yhteydessä.

Oikeastaan kuden on se, mikä lopulta tekee koulukunnista muuta kuin pelkkiä muotokokoelmia. Opetuslinjaton koulukunta, sellainen jossa kuden ei ole välittynyt mukana, ei voi olla elävä koulukunta. Opetuslinjaton henkilö voi opettaa vain tyhjiä liikesarjoja tai omaa tulkintaansa.

Klassisissa koulukunnista tätä välitystä ylläpitämässä oli niille ominainen lisensointikäytäntö, josta kirjoittelen toiste enemmän.

Ihmismielen toiminnan, käytösmallien, stressireaktioiden ja muiden asiaan liittyvien tekijöiden tunteminen on siis ensiarvoisen tärkeää valmistauduttaessa tilanteisiin joissa on henkiä vaarassa. Niin tärkeää, ettei sitä ennen vanhaankaan voitu jättää huomiotta; se ei vain tavalliseen tyyliin ole niin selkeästi esiintuotua.

Sana 心 (kokoro/shin) tarkoittaa sydäntä tai mieltä. Erinäisin lisämäärein se esiintyy hyvin usein japanilaisten kamppailulajien sanavarastossa. Tarkastellaan kevyesti termeistä muutamia.

Go with the flow

Mushin (無心) lienee kaikista näistä termeistä tutuin. Sen uskonnollisista alkuperistä voisi varmasti sanoa paljonkin (kuten kaikkien muidenkin; kuten olen maininnut, niihin aikoihin kuin näitä keksittiin oli kätevin termistö lainattava erinäisiltä uskomusjärjestelmiltä), mutta keskityn nyt sen “käytännöllisempiin” aspekteihin.

Käännettynä termin merkitys on jotakuinkin “ei mieltä” tai enemmänkin ”ilman ajattelua.” Se viittaa tilaan, joka on oikeastaan kaiken harjoittelun lopullinen tavoite: taito on sisäistetty siinä määrin että tilanteen painaessa päälle mieli ja keho vain toimivat vapaasti. Tietoista pohdintaa ja päätöksentekoa, joka hidastaisi reagointia tai saattaisi johtaa jopa täyteen jäätymiseen, ei tarvita. Toimitaan yhdessä vastustajan kanssa, vaistomaisella tasolla. Voidaan luottaa omaan taitoon ja antaa “flown” kulkea.

Millaisin tavoin tätä lähestytään moderneissa ja klassisissa lajeissa, siitä olen jo puhunut ja paneudun ehkä vielä uudestaan jonain toisena kertana.

Mushinin vastakohta on shishin (止心), pysähtynyt mieli, joka keskittyy yhteen asiaan kaiken muun kustannuksella.

Mushin ei ole mikään mystinen asia. Jokainen pystyy varmasti keksimään toimintoja, jopa monimutkaisia sellaisia, jotka ovat niin selkärangassa että ne tulee tehtyä ilman jatkuvaa ajattelua.

Lainatakseni muualla kuulemaani esimerkkiä: autolla ajaminen on monille tuttu toiminto.  Tuskin kukaan vähänkään pitempään ajanut ajattelee “painan kaasua jonkin verran, käännän rattia niin ja niin paljon, nyt vien vasemman käteni vaihdekepille ja liikutan sitä ylös, oikealle ja ylös samalla kun painan kytkintä, ja…”

Sen sijaan auton operointi tapahtuu niin automaattisesti, että mieli voi havainnoida muuta liikennettä (sitäkin melko automaattisesti), miettiä reittiä ja kuunnella radiota ilman että ajaminen kärsii.

 Kyseessä ei siis ole täysin tyhjä mieli, vaan vapaa mieli, jonka ei tarvitse erikseen keskittyä mihinkään. Kamppailulliset periaatteet ovat toki asia erikseen, muta harjoittelun kautta saavutettavissa.

Normipäivä

Heijōshin (平常心) kääntyy suoraan “tavallinen mieli.” Tyyneys lienee riittävän tarkaa vastine sen varsinaiselle merkitykselle. Se kuvaa mielentilaa, joka pysyy tasapainoisessa normaalitilassaan tilanteesta riippumatta.

Autoesimerkkiä jatkaen, kiireisenä tai ärsyyntyneenä ajaessa tulee helposti tehtyä virheitä. Auton operointi on yhä tiedostamatonta, mutta muut asiat kärsivät; missaat käännöksen, sammutat auton risteyksessä tai melkein ajat jonkun perään. Tätä torjumaan tarvitaan heijōshinia.

Ei paljon liikuta

Fudōshin (不動心) on terminä läheistä sukua tälle blogille nimensä lainanneelle jumaluudelle. Se tarkoittaa “järkähtämätöntä mieltä.”

Mielentila, jota se kuvaa, liittyy taaskin edellisiin. Järkähtämätön mieli on täysin vakaa, häiriötön mieli, joka ei reagoi esimerkiksi yllättävään uhkaan hätääntymällä ja stressaantumalla. Se ottaa tilanteen sisään mutta pitää itsensä hallinnassa, toimien esteettä, ilman pelkoa, ahdistusta tai raivoa ja säilyttäen mushin-tilan.

Rallikuski ajaa huimaa vauhtia kääntyilevällä ja vääntyilevällä radalla, ehkä muiden kuljettajien kiilaillessa ja töniessä autoa. Virheliikkeellä voi hetkessä olla vakavat seuraukset. Normaalille ajajalle täysin sietämättömästä tilanteesta huolimatta kuski vain toimii, ajaa optimaalisesti, havainnoi reaaliaikaisesti kaiken mitä ympärillä tapahtuu eikä anna minkään häiritä itseään.

Fudōshinkin on saavutettavissa hiomalla mieltä väsymättömän, henkisesti mahdollisimman realistisen harjoittelun kautta.

Aina valmis

Zanshin (残心) tarkoittaa jotakuinkin “viipyvää mieltä.” Minulle tutuimmissa lajeissa sitä käytetään usein viittaamaan tekniikan jälkeiseen tilaan, jossa käsillä oleva homma on hoidettu loppuun. Sen sijaan, että annettaisiin sekä kehon että mielen rentoutua täysin, jopa lysähtää, pidetään yllä tietynlainen jännite. Tämän seurauksena ollaan yhä valmiina toimimaan, sattui sitten mitä tahansa.

Zanshin ei kuitenkaan tarkoita jännittynyttä tilaa. Lihakset kireinä, nivelet lukittuneina, ajatukset kohdistettuna yhteen pisteeseen ei ole valmis vastaamaan yhtään mihinkään. Zanshinille on ominaista rentous. Mieli on järkähtämätön, valpas ja tietoinen ympäristöstä, ei pelkästään siitä mitä juuri nenän edessä on. Katse on enzan no metsuke, laaja ja kohdistamaton, kuin “katsoisi kaukaista vuorta.” Keho on valmiina, ei jäykkä muttei löysäkään.

Zanshin kuuluu pohjimmiltaan toki mihin tahansa tilanteeseen, ei pelkästään suorituksen jälkeiseen hetkeen. Rento valppaus ja tietoisuus ympäristöstä on oleellista koska tahansa.

Zanshinin harjoittelu on tärkeä osa muotoharjoittelua, elementti joka jää uupumaan jos sitä ajatellaan vain tekniikan toistona.

Tyhjennä kuppisi

Shoshin (初心), aloittelijan mieli, on avoin, oppimaan innokas ja ennakkoluuloton lähestymistapa uusiin asioihin. Aloittelijan mielen omaavassa harjoittelijassa on paljon potentiaalia, joten se on hyvä mielentila myös edistyneemmillekin. Toinen vastaavanlainen termi on nyūnanshin (柔軟心), joustava mieli. 

Muuta

Kuvauksista, niin rajallisia kuin ne ovatkin, voidaan helposti huomata useimpien näistä käsitteistä liittyvän toisiinsa kiinteästi; voi olla paha vetää selviä rajoja niiden välille.

Esimerkiksi harjoittelemiini lajeihin kuuluu näiden peruskäsitteiden lisäksi myös  muita, joita voisi kuvailla johdetuiksi. Ensinnä tulee mieleen koko termi iai (居合), valmiuden ja tilanteeseen sopeutumisen taito joka on selvästi zanshinin ilmeentymä. Iain lopullisena ideana pidetään taas usein käsitettä saya no uchi de katsu, “voittaa huotran sisältä” ts. jo ennen miekan paljastamista. Tämä voi tapahtua joko välttämällä tilanne kokonaan tai saavuttamalla psykofyysinen yliote (hieno moderni termi, jostain lainattu) ensin ja hoitaa tekninen osuus vasta sitten. Molemmat vaativat, muun lisäksi, aika pitkälti kaikkien mainittujen mielenlaatujen hallintaa.

Usein ihmisten ensikontakti perinteisiin kamppailulajeihin tapahtuu nimenomaan näytösten kautta. Ne voivat olla usein myös melko hämmentäviä tapauksia, erityisesti klassisten koulukuntien tapauksessa.

Oudot vaatteet, harras tunnelma. Hidasta, jäykästi rytmitettyä ja eriskummallista tekniikkaa. Syvä hiljaisuus, lukuunottamatta suorastaan epäinhimillisiä karjahduksia kesken suoritusten. Juontaja joka mumisee jotain vuosilukuja ja vieraskielisiä nimiä sen sijaan että puhuisi tekniikoista, sallituista lyöntipaikoista, vuotuisista kisoista tai vyökokeista. Ei vapaampaa tekemistä, ei mitään demonstraatioita siitä, mihin harjoittelu johtaa. Ei mitään viihdyttävää. Todella tylsää tai huvittavaa, mutta kaikkiaan melko luotaantyöntävää settiä, jos ei satu olemaan sopivasti vinksahtanut.

Mikseivät tyylit koita markkinoida itseään paremmin, modernien lajien tyyliin?

Tässä vaiheessa on taas syytä muistuttaa jokaisen koulukunnan olevan yksilö omine tapoineen, ja mitään mainituista esimerkeistä ei voi yleistää kaikkia tai edes useimpia kattavaksi.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle “stereotyyppisimmästä” koryū-näytöksestä. Vanhoja miehiä, itse tekniikat tehdään (ehkä) sähäkästi mutta kaikki niiden välissä rauhallisesti ja selvän muodollisesti. Esitettävänä pelkästään koulukunnan muotoja. Tehtyjä asioita ei hirveämmin selitellä. Tarkastellaan tämän syitä muutamalta kantilta.

Motiivi

Historiallisesti tarkastellen suurelle yleisölle kohdistetut näytökset ovat melko moderni ilmiö. Ennen wanhaan koulukunnat saivat jäseniä maineensa takia, koska ne olivat jonkin alueen virallinen koulukunta tai koska ne vain sattuivat olemaan kätevin vaihtoehto; niiden ei tarvinnut varsinaisesti mainostaa itseään (tietynlaista mainostusta kyllä tapahtui, mutta se ei ollut koulukunnan itsensä vaan sen tulosten esittelyn kautta, eli haasteotteluista).

Aikana, jolloin opittavia taitoja joutui mahdollisesti käyttämäänkin oli myös ihan ymmärrettävää, ettei haluttu kovin julkisesti levitellä sitä mitä ja miten itse treenataan; kuulemma katutappeluidenkin sattuessa paikalle ryntäsi aina joukko sotureita kyttäämään vinkkejä.

Toki eräänlaisia näytöksiä on ollut ennenkin. Ne olivat joko “uhrilahjoja” suojelusjumaluuksille (hōnō enbu; tarkoituksena näyttää, että perinne on yhä hyvissä käsissä) tai esittelyä korkea-arvoisille herroille (viran puolesta). Tämä jo osaltaan selittää näytösten sisältöä ja erityisesti niiden tunnelmaa.

Nykyään harjoittelijat eivät kuitenkaan enää hakeudu treenaamaan samoista syistä, joten voisi kuvitella löytyvän halua kiskoa heitä sisään sankoin joukoin muilla tavoin. Tämä ei nyt kuitenkaan ole “the koryū way.” Kuten monesti on todettu, panostavat vanhat koulukunnat laatuun määrän sijasta jo ihan toimintatapojensa pakottamanakin. Yhä nykyäänkin näytöksiä järjestetään pääasiassa muista syistä kuin harjoittelijoiden houkuttelemiseksi. Näytökset eivät tapahdu yleisön ehdoilla, niin oudolta kuin se kuulostaakin, vaan esiintyjien itsensä.

Perinteiden säilyttäminen toimii myös osaltaan avaimena koryū-näytösten ymmärtämiseen. Tärkeä pointti on nimittäin se, että niitä esitellään sinä perittynä opetusjärjestelmänä jota ne ovat, ei kamppailutaitona jota ne eivät ole. Esiteltävänä on vain koulukunta itse. Harjoittelun tulokset, kuten ottelutaito, jäävät tämän ulkopuolelle.

Menetelmä

Koulukunnan opetussisällön esittely on toki helpointa suorittaa sen sisältämien opetusvälineiden, eli muotojen kautta, ja jos niitä näytetään niin miksi ei näyttää kunnolla. Mahdollisimman “puhtaasti,” sellaisena kuin ne ideaalimuodossaan ovat sisältäen kaiken sisällön “oikein” suoritettuna. Ei liialla vauhdilla tai voimalla, joka saattaisi johtaa ei-optimaaliseen suoritukseen, tai vastustajan pistäen täysillä vastaan (varsinkin kun hän kuitenkin tietää jo mitä on tulossa ja saattaa “reagoida” epäluonnollisesti). Ei niinkuin tekniikat realistisesti tehtäisiin (jos ne edes ovat siihen soveltuvia). Kunnolla.

Tämä ei tarkoita, että niitä harjoiteltaisiin aina (tai edes useimmiten) näin; normaaleissa treeneissä etikettiä tiivistetään, muotoja saatetaan hyvinkin tehdä vauhdilla ja voimalla, kun vastustaja pistää vastaan ja itse mokaa niin päähän sattuu tai homma meneekin yhtäkkiä painiksi…

Tähän kuuluu myös se, että muodot tehdään kokonaan, vaikka niihin sisältyisikin varovainen lähestyminen ja vielä varovaisempi perääntyminen ensin valmiusasentoon ja sitten turvalliselle etäisyydelle suorituksen jälkeen. Ne ovat osa muotoa ja niillä on opetuksellinen roolinsa. Tylsää katsottavaa joka vie aikaa toiminnalta, kyllä, mutta ilman sitä tehtäisiin vain yksinkertaista tekniikkaa ilman kontekstia, esiteltäisiin siis vain erilaisia kikkoja. Ehkä jännää, mutta tarkoituksetonta.

Toisaalta taas kyse voi olla ihan rehellisyydestäkin: vaikka vauhdikas tekeminen ja mielikuvitukselliset sovellukset vetoavaisivatkin ainakin osaan yleisöstä, ei se kuvasta aloittavan harjoittelijan kokemuksia kovinkaan hyvin. Useimmiten esiteltävinä ovatkin koulukuntien alkupään muodot, jotka muodostavat perustan tulevalle harjoittelulle. Tekniikan harjoittelu perfektionistisesti perusmuodossaan kestää vuosia; mahdollisten siistien temppujen vakuuttamat aloittelijat tuskin jaksavat treenien todellisuutta kovinkaan pitkään (ainakaan muuttamatta mieltymyksiään) eikä koulukunnilla ole, kuten aiemmin mainittu, mitään hinkua ylipäänsä kiskoa porukkaa sisään.

Vielä pitää huomioida se, että esiintyjät mahdollisuuksien mukaan ovat pitkään harjoitelleita, eli koulukuntaa mahdollisimman oikeellisesti esittäviä. Tähän porukkaan harvoin kuuluu parikymppisiä atleetteja; todennäköisempää on, että pisimmälle päässeet harjoittelijat ovat vanhoja ukkoja tai akkoja, jotka, vaikka voivatkin olla ikäisekseen hyvässä kunnossa, eivät yksinkertaisesti pysty tekemään asioita samalla intensiteetillä kuin nuorempina tehden ne silti oikein. Usein he valitsevatkin rauhallisemman tyylin.

Näkökulmat

Koryū-näytöksiä ei siis usein ole suunnattu katsojien viihdyttämiseen tai edes houkuttelemiseen ja niissä näytetään mahdollisimman rehellisesti koulukunnan oppimateriaalia. Tämä rehellisyys yhdistettynä selittelemättömyyteen johtaa myös suuriin vaikeuksiin katselijoiden kannalta. Esiteltävät muodothan (olivat ne sitten perusmuotoja tai edistyneempää tavaraa) ovat opetusvälineitä, eivät sellaisenaan käytettäviä tekniikoita tai näyteltyjä taisteluskenaarioita. Ne sisältävät usein asioita jotka eivät yksinkertaisesti aukea ilman harjoittelua.

Lukeminen ja aiheeseen yleisesti perehtyminenkin voi avata jotain osia, muttei koskaan kaikkea. Tätä tietämättä koryūn katselu ja arviointi, vaikka kuinka avoimin mielin olisikin liikkeellä, on yksinkertaisesti haastavaa.

Osa oudosta sisällöstä voi selittyä sillä, että ne on tarkoitettu vaikkapa haarniskoituna tehtäväksi, osa tehdään harjoittelussa eri tavalla kuin “oikeasti” jottei vahingoiteta kaveria, osa on mukana vain opettamassa jotain tiettyä seikkaa eikä niinkään “toimimassa,” jotkin liikkeet onnistuisivat tehokkaamminkin puumiekan kanssa mutta oikea onkin eri asia ja niin edelleen. Myöskään aiempi kokemus kamppailulajeista tai edes toisista koulukunnista ei välttämättä auta, sillä kullakin järjestelmällä on omat ominaispiirteensä ja mielipiteensä; ennakkoasenteet saattavat johtaa jopa kokonaan harhaan.

Asiaa toki auttaisi jos näytöksen pitäjät vaivautuisivat avaamaan sanaista arkkuaan ja kertomaan, mistä kaikessa on kyse. Tämä ei kuitenkaan oikein sovi yhteen eräässä aiemmassa artikkelissakin käsittelemäni yksityisyyden kulttuurin kanssa. Miksi pitäisi selittää? Jos haluat oikeasti tietää niin tule harjoittelemaan.

Eipäs yleistetä

Kuitenkin, kuten sanottu, kullakin koulukunnalla on omat tapansa. Jotkut opettajat haluavat esitellä kouluaan mahdollisimman syvällisesti, jotkut taas tyytyvät perusteisiin. Jotkut näyttävät laajasti eri aseita, toiset vain miekankäyttöä vaikka muutakin löytyisi. Pitkissä näytöksissä toki ehtii näyttämään enemmän kuin lyhyissä. Jotkut pistävät esiintymään ison porukan eri tasoilta (näytöksessä esiintyminen on helppo tapa testata tekniikkaa pienen paineen alaisuudessa, siis osa harjoittelua sekin), toiset taas pari edistyneintä harjoittelijaa tai pelkästään päämiehen itsensä.

Jotkut haluavat että näytöksessä tehdään siististi ja nätisti, jotkut taas vaativat yhtä toimivaa tekniikkaa kuin harjoituksissakin. Jotkut oikeasti haluavat myös yleisön viihtyvän ja esittää koulukuntansa sen ansaitsemassa valossa, toisille on aivan sama mitä katsojat meinaavat. Jotkut näyttävät rehellisesti kaiken ja ehkä selittävätkin päälle, toiset taas esittävät aina hieman muutettua tekniikkaa (ennen huolena saattoi olla tuleva vastustaja katsomossa, nykyään youtube-aikana taas “tekniikkavarkaat”).

Kaikesta huolimatta toki suosittelen näytösten katselua. Kun tietää, mistä niissä on kyse, osaa suhtautua oikealla tavalla. Koittakaa siis nauttia, varsinkin jos olette onnistuneet pääsemään paikan päälle, sillä kyseessä on yhä melko harvinainen huvi.

Se toki keskittyi paljolti otteluun, jota oli jo omalta osaltaan standardoitu jonkin verran, mutta entä perinteisemmän tyylinen opetus? Miten varmistaa, etteivät kouluttajat opeta liikaa ristiin ja toisaalta myös antaa oppilaille maistiainen shinken shōbun, oikean kaksintaistelun hengestä?

Standardoinnin tienraivaajat

Kun modernin kendon toisaan seuranneet muotosarjat olivat vielä pilke ajan suurten nimien silmäkulmassa, otti Keishichō 1880-luvulla ensimmäiset askeleet kohti miekkailun opetuksen yhtenäistämistä omien katojensa kautta. Toisin kuin kendokata, joka luotiin ikäänkuin tyhjästä, tämän Keishi[chō]-ryūn sisällöksi valittiin mahdollisimman edustavia muotoja suoraan useista organisaation sisällä edustetuista koulukunnista. Prosessi siis oli periaatteessa sama kuin myöhemmin ZNKR:n iaidōn ja jōdōn sekä muiden liittojen useiden tōhō-sarjojen kanssa.

Kouluttajina siihen aikaan toimivat Okumura Sakonda ja Tokino Seikishirō (Jikishinkage-ryū); Ueda Umanosuke (Kyōshin Meichi-ryū); Neigishi Shingorō, Shibae Umpachirō ja Watanabe Noboru (Shindō Munen-ryū); Matsuzaki Namishirō (Shinkage-ryū); Shingai Tadatsu (Tamiya-ryū); Takao Tessō (Tecchū-ryū) sekä Mitsuhashi Kan’ichirō (Tōgun-ryū). Osa näistä opettajista oli myöhemmin mukana myös Butokukain projekteissa.

Systeemi käsitti neljä katasarjaa: miekkatekniikkaa, miekan vetoa, lähitaistelua ja sidontatekniikoita. Poliisin katasarjoja harjoiteltiin aina lähinnä sen omissa piireissä. Keishi-ryūn iai-osuus (Tachi-iai) tosin lähti jossain vaiheessa leviämään ja on vielä suhteellisen yleisesti harjoiteltua. Se sisältää seuraavat muodot:

1. Maegoshi 前腰 (Asayama Ichiden-ryū)
2. Musōgaeshi 無双返 (Shindō Munen-ryū)
3. Mawarigake 回掛 (Tamiya-ryū)
4. Migi no Teki 右の敵 (Kyōshin Meichi-ryū)
5. Shihō 四方 (Tatsumi-ryū)

Oppimäärän lähitaistelu- ja sidonta-osuudet ovat ilmeisesti lähes tai kokonaan kadonneet, mutta miekkatekniikkaa harjoitellaan vielä vähän. Tämä sarja, Keishi-ryū kidachi (木太刀) kata, on sisällöltään seuraavanlainen:

1. Hassō 八相 (Jikishinkage-ryū)
2. Henka 変化 (Kurama-ryū)
3. Hattengiri 八天切 (Tsutsumi Hōzan-ryū)
4. Makiotoshi 巻落 (Tatsumi-ryū)
5. Gedan no Tsuki 下段の突 (Hokushin Ittō-ryū)
6. Aun 阿吽 (Asayama Ichiden-ryū)
7. Ichi-Ni no Tachi 一二の太刀 (Jigen-ryū)
8. Uchiotoshi 打落 (Shindō Munen-ryū)
9. Haore 破折 (Yagyū Shinkage-ryū)
10. Kuraizume 位詰 (Kyōshin Meichi-ryū)

Nämä muuten tulevat usein vastaan puhuttaessa kendon katojen alkuperistä, mutta kyseessä on todennäköisesti yhden lähteen väärinymmärrykseen jäljitettävä erehdys, joka on sittemmin levinnyt (helposti tunnistettavissa mm. muutamista virheistä katojen ja koulukuntien nimissä).

Vihreämpi ruoho

Sitten varsinaiseen asiaan: muistan vielä, kun ensimmäistä kertaa näin seuraavan videon.

Ensimmäinen ajatukseni oli suurinpiirtein “Siistiä!” Sarjahan sisältää näin koryū-intoilijan mielestä mitä mielenkiintoisimpia tekniikoita, ainakin kendon kataan verrattuna. Mikä vääryys, ettei kendossa harjoitella noita muotoja. Miksi ylipäänsä kehittää muita katasarjoja, kun nämä olivat jo olemassa?

Näin jälkikäteen ajatellen reaktio oli toki hyvin naiivi.

Kuten jo aiemmin mainitsin, kendon nykyisin harjoiteltava katasarja (kuten sen edeltäjätkin, Ten-Chi-Jin-katat sekä Gogyō no kata) koostuu muodoista, jotka luotiin tarkoitusta varten. Toki suunnittelukomitean jäsenten tyylisuunnat vaikuttivat ainakin vähän sisältöön (Ittō-ryūn eri haarojen vaikutus lienee merkittävä, kuten osin shinai-kendonkin sisältöön), mutta ensisijaisesti kyse oli kuitenkin jo lähes vakiintuneen oppimäärän vahvistamisesta.

Kendokatan ymmärtämiseksi onkin tärkeää huomata, että sen sisällön ei ole niinkään tarkoitus laajentaa kendokan taitoja (vaikka se toki tuo mukaan “oikean” miekkailun elementtejä eri tavalla kuin ottelu) vaan tukea ja syventää niitä; se on tätä varten tarkkaan mietitty ja hiottu systeemi.

Tästäkin huolimatta se sisältää, ehkäpä historiallisena “painolastina” tai sitten abstraktimpaa asiaa opettavana, elementtejä jotka jäävät kendokoille melko etäisiksi. Esimerkkinä voisi mainita käytännössä koko neloskatan (kendon katoillahan ei nimiä ole) lähtien aina oudoista alkukamaeista ja erikoisen tuntuisesta aloitustekniikasta ja päätyen piston makigaeshi-torjuntaan hirakiashi-askeleella, jota ei varmastikaan pääse kovin usein soveltamaan.

Mitä varsinaista hyötyä, näkökulmien laajentamisen lisäksi, olisi siis kendokalle millään tavalla lajin oppimäärään ja tavoitteisiin liittymättömien muotojen harjoittelusta? Se korkeintaan sekoittaisi harjoittelijaa ja erottaisi kata-harjoittelua muusta kendosta entisestään, kun ei sen tarkoitus nytkään ole niin selkeää suurelle osalle harjoittelijoista.

Juuri Keishi-ryūn erikoisuus oli varmastikin osa ensiviehätystä, sillä onhan ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolen. Sama teki esimerkiksi Gogyō no katan harjoittelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vain “tavallisen” kendokatan, ja jopa neloskatasta sarjan kiinnostavimman, mutta… niin. Kendon kannalta tarkasteltuna kendokata nyt vaan on se optimaalisin systeemi.

Vaikka mieli tekisikin tehdä jotain uutta ja jännää, pitää pitää mielessä, että kaikki ei parane vaihtamalla. Jos taas oikeasti haluaa hakea uusia tuulia koryūsta, kannattaa ennemmin keskittyä jonkin yhteinäisen koulukunnan harjoitteluun, koska…

Tasapäistäminen

Sarjassa on eräs toinenkin ongelma, jos sen sellaisena haluaa nähdä. Kaikilla “osallistuneilla” koulukunnilla on omat ominaispiirteensä ja periaatteensa, jotka opitaan niiden pitkäaikaisella harjoittelulla yhtenäisenä järjestelmänä. Keishi-ryūn harjoittelijoille ei useimpien koulukuntien kohdalla ollut sitä vaihtoehtoa.

Muodot siis, joko tarkoituksellisesti tai vain ajan mittaan, homogenisoituivat. Ne menettivät sisältönsä geneerisimpiä periaatteita lukuunottamatta ja muuttuivat vain alkuperäisen muodon ja koulukunnan varjokuviksi, liikkeiden ulkomuodon toistamiseksi.

Monet lainattujen koulukuntien harjoittelijat ovat vahvistaneet tämän ja sanoneet liikkeiden näyttävät periaatteessa tutuilta mutta sisällön ja ominaispiirteiden, “maun” eroavan. Eräs kuvaili sitä kuin tilaisi pizzan Tokiossa: se on kyllä litteä lätty, kastike ja juusto löytyy… mutta keskellä on paistettu muna.

Sama ongelma vaivaa kaikkia komposiittijärjestelmiä, joihin on lainattu sisältöä monista lähteistä. Koska sisällöstä ei lainaamalla saa mitenkään yhteensopivaa, täytyy se osana prosessia joko luoda kokonaan uudestaan (jossain muodossa; yksinkertaisimmillaankin lähes koko sarjan tyhjästä luomiseen verrattava projekti) tai tyytyä opettamaan muotoa ilman syvempää sisältöä.

Sekään ei välttämättä ole täysin hyödytön lähestymistapa, esimerkiksi aivan perusteiden opettamiseen tai yksinkertaisesti historiallisena linkkinä. Molemmista tavoista löytynee esimerkkejä.

Palannen tähän aiheeseen vielä jonkin verran myöhemmin ZNKR iain ja jōn kannalta.