Ajattelin ottaa käsittelyyn pari japanilaisissa miekkataidoissa usein kuultua käsitettä, katsujinken ja saya-no-uchi. Ne muistuttavat toisiaan, ehkä hieman sisältönsä puolestakin, mutta erityisesti siinä, että niiden tulkinta riippuu vahvasti siitä, tarkasteleeko niitä niin sanotusti sisä- vai ulkopuolelta.
(Itse katselen niitä tosin jostain puolivälistä ja ymmärrykseni on tässä vaiheessa lähinnä akateemista: toinen löytyy koulukunnista joita en harjoittele, toinen taas on vielä kaukana taitotasoni tuolla puolen.)
Budoharjoittelussa niihin liitetään yleensä moraalisia merkityksiä, osana imagoa ihmisenä kehittymisen välineinä. Liekö tämä kuitenkaan koko totuus?
Tarkoitus pyhittää keinot?
Katsujinken (活人剣) on budon parissa usein viljeltävä käsite. Merkitykseltään se on ns. “elämän antava miekka”. Sen tarkoitus taas… niin, hyvä kysymys.
On selvää että miekalla voi tappaa ihmisiä (setsunintō, 殺人刀), mutta että antaa elämää? Yksi vaihtoehto on kuulemma saavuttaa niin vaikuttava taitotaso, että voi vapaasti valita tappamisen sijasta vain kouluttavansa vastustajaansa hieman; lempeällä väkivallalla johdattaa tämä näkemään erheensä. Säästää elämä ja antaa mahdollisuus uuden aloittamiseen. Oikeutus taitojen harjoittelulle.
Yleensä kuitenkin etsitään oikeutusta niiden käytölle ja termi tulkitaan tarkoittamaan sitä, käyttääkö miekkaansa hyvään vai pahaan. Joskus on tarpeen tehdä ikäviä asioita saadakseen aikaan hyviä asioita; vetää turpaan koulukiusaajaa, lyödä viattomia naisia ahdisteleva ryöstäjä levyksi, salamurhata diktaattori tai sitten sivaltaa miekalla pahista. Tämä ei ole aivan tuulesta temmattua: termin buddhalaisuuden mystiikasta miekkataitojen kautta suurelle yleisölle esitellyt Yagyū Munenori kirjoitti itsekin vastaavaa.
On väärin ajatella taistelutaidon olevan vain miesten silpomista. Se ei löydy ihmisten lyömisestä vaan pahan tappamisesta. Siinä on kyse yhden ihmisen pahuuden tappamalla elämän antamisesta kymmenelletuhannelle.
Termin uskonnollisen alkuperän nähden tämä lieneekin lähellä sen alkuperäistä merkitystä. Yagyūn perheen kamppailuperinteen Shinkage-ryūn ja muutamien muidenkin koulukuntien sisäpiiriläisen kannalta katsujinken merkitsee kuitenkin myös jotain paljon konkreettisempaa (taas hyvä esimerkki uskonnollisten termien lainaamisesta täysin omaan käyttöön, muuten).
Tee mitä tykkäät
Vastustajaansa nähden ylivoimainen miekkailija voittaa olemalla nopeampi, vahvempi ja teknisesti taidokkaampi. Hän ikäänkuin tappaa vastustajan ensin ja toimii sitten: dominoi kohtaamista, tukahduttaa vastustajan yrittämät tekniikat alkuunsa ja talloo hänen taistelutahtonsa maan rakoon, sitten leikkaa. Esimerkiksi kendossa vastaavasta voidaan käytetään termiä san sappō (“kolmen tapon menetelmä”: tapa vastustajan miekka, tapa vastustajan tekniikka, tapa vastustajan henki). Tämä on tappava miekka, setsunintō.
Voittaakseen setsunintōlla on kuitenkin pakko olla nopeampi, vahvempi ja taidokkaampi. Kaoottisessa taistelutilanteessa henki on hiuskarvan varassa ja tahtojen törmätessä yhteen ja kilpaillessa yliotteesta tilanne muuttuu valtavalla nopeudella ja mitä vain voi tapahtua. Mitä jos vastustaja onkin fyysisesti parempi, tai samantasoinen ja jatkuva paine ajaa pieneen virheeseen, tai yksinkertaisesti onnekas?
Oikea katsujinken (tai katsuninken) on Shinkage-ryūn opetusten mukaan kamppailutaidon korkeampi taso. Se antaa vastustajalle mitä hän haluaa; tekniikan ja taistelutahdon tuhoamisen sijasta se elävöittää ne. Vastustaja saa tehdä mitä aikookin ja näin poistaa epävarmuuden tilanteesta, jolloin katsujinkenin harjoittaja reagoi ja voittaa.
Katsujinkenin ei kuitenkaan tule olla puhtaasti reaktiivinen, se ei vain voi toimia. Aloite pidetään itsellä ja kuten sanoin, vastustaja ei ota mitä haluaa vaan se annetaan hänelle. Jos havaitaan vastustajan haluavan leikata käsiä, tarjotaan ne hänelle; vedetään hänet sisään ja kun hän hyökkää juuri sinne minne odotetaankin, vastataan sopivalla tavalla ja voitetaan.
Hienovaraisuus on tärkeää: vastustajan pitää kokea toimiensa olevan täysin vapaita, vaikka kamppailutaidon hallinnalla kontrolloidaankin tilannetta ja annetaan vain hänen tehdä kaikki työ itsensä voittamiseksi. Tämä tarve sekä vastustajan erehtymättömän lukemisen vaatimus toki tekee taktiikasta jotain suoraa hämäämistä suurempaa ja vaikeampaa (hämäys on vain hyökkäys siinä missä muutkin).
Lisäksi tarvitaan toki huomattavaa taitoa, tai yritys päättyy alkuunsa. Aukkoja puolustuksessa on vain siellä, missä halutaan niitä olevan. Vastustajan toimintaan kiirellä reagoimisen sijaan vastataan hänen aikeisiinsa rennosti ja muodotta mennen alkavan tekniikan ohi tai läpi, muuten on liian myöhäistä (mukei, marobashi, suigetsu ja muut asiaankuuluvat termit tulevat tässä peliin).
On se ja sama mikä taistelun oikeutus on; tämä elämän antava miekka ratkaisee vain voiton ja tappion.
The only winning move is not to play?
Iain, miekan vedon harrastajille eräs tärkeimpiä käsitteitä on koko aktiviteetin lopulliseksi tavoitteeksikin mainittu saya-no-uchi (鞘の内, “huotran sisus”). Se on lyhennetty inan pidemmästä fraasista “voittaa [miekka] huotran sisällä”, ts. saavuttaa voitto miekkaa vetämättä (鞘の内で勝つ).
Helpoin tulkinta tällekin on moraalinen: voittaa turvautumatta väkivaltaan, välttää tappelu kokonaan tai, taaskin, käyttää omia valtavia taitojaan vastustajan päihittämiseen vahingoittamatta. Toki kyseessä oli ihan hyvä periaate yhteiskunnassa, jossa jokainen oman yhteiskuntaluokan miespuolinen jäsen kantoi julkisesti jatkuvasti miekkaa tai kahta. Lainatuin sanoin, se tekisi varmasti “jatkuvasti tietoiseksi kannettujen aseiden sekä fyysisestä että psykologisesta painosta.”
Tämä sopii toki modernin iaidon puhtaasti henkeä hiovaan, egoa leikkaavaan tarkoitukseen; siitä voidaan myös taaskin ekstrapoloida maailmaasyleilevää filosofiaa. Itse kuitenkin hahmottaisin myös senkin sisältävän käytännöllisemmän tason.
Taaskaan ei ole kyse mistään moraalisesta voitosta, vaan ihan oikeasta sellaisesta. Iaissa on kyse miekan käytöstä yllättävissä tilanteissa (oli itse sitten yllättäjä tai yllätettävä) ja sen ytimessä on zanshin, pakoton tietoisuus ympäristöstä ja rento mutta vahva läsnäolo. Vahva zanshin on, paitsi valppautta joka tekee yllättävästä vähemmän yllättävää, myös psykofyysinen yliote; katsujinkenin tapaan se ottaa aloitteen omiin käsiin vaikka vaikuttaakin reagoinnilta.
Käänteisesti haluaisin nyt jättää tämän itseäni lähellä olevan käsitteen analysoimatta puhki, vaikka yllä höpisin pitkät pätkät toisesta josta olen vain kuullut muualta (ehkäpä koska nyt vastuu tulkinnoista on minulla eivätkä ne ole vielä lopullisia). Annan kuitenkin muutamia lainauksia ajatuksia herättämään.
Koska klassiset japanilaiset tekstit argumentoivat siteeraamalla klassikoita, teen nyt itsekin niin. Sun Tzu sanoi:
Voittoisa soturi voittaa ensin ja käy sitten sotimaan; häviäjä käy sotaan ja koittaa sitten voittaa.
Suiō-ryūn perustaja, Mima Kagenobu totesi aiheeseen liittyen:
Perinteemme perusta, ja uhkaamattoman aseman saavuttaminen, tulee vastustajien lyömisestä kun miekka on vielä huotrassa, vastustajan toimien tukahduttamisesta ja voiton saavuttamisesta miekkaa vetämättä.
Katsuse Mitsuyasu:
Iaihin viitataan joskus “saya-no-uchi”:na. Pitää päästä tilaan, jossa voitto saavutetaan kun miekka on vielä huotrassaan. Jos ei ole muuta vaihtoehtoa, voitto toteutetaan miekka vetämällä.
Toisin sanottuna pitää ensin pystyä tukahduttamaan vastustajan henki ja sitten vetää miekka voiton saavuttamisen jälkeen. Voiton ja tappion ratkaiseva hetki on itse asiassa hieman ennen vetoa.
Matsuura Seizan:
Kerron sinulle avaimen tämän oppimiseen: miekan vetämisen ja vastustajan leikkaamisen mahdollisuus on läsnä kun miekka on vielä huotrassaan. Kun näet tilaisuuden vastustajan liikkuessa, on leikkaus jo läsnä peitetyssäkin miekassa.
Lopuksi
Käsitteitä voi siis tulkita monella tavalla riippuen omasta suhteesta niihin, ei mikään yllätys. Mikä on sitten oikea tapa?
Vaikka saatoinkin vihjailla yleisempien, moraalisten tulkintojen olevan alkuperästään vieraantuneita ja epätosia, on tämä ehkä kuitenkin hieman turhaa yksinkertaistamista.
Molemmat tulkinnat voivat olla tosia yhtä aikaa; ne ovat omote ja ura, ulkoinen ja sisäinen. Toinen on “avoin” ulkopuolisille, toinen taas aukeaa myös sisäpiiriläisille. Jälkimmäiset voivat hyvin myös käyttää yleisempää tulkintaa (ja yleensä näin tekevätkin; kirjoittihan jo Munenorikin myös moraalisemmasta katsujinkenistä ja Katsuse Mitsuyasu jatkoi: “pitää ymmärtää, että iai on hengen voiton taito, ja toisten vastustaminen on kieroutunutta miekan käyttöä”), mutta ura ei oikein aukea ulkopuolisille.
Sen voi ymmärtää älyllisesti (jos on edes jotain kosketuspintaa aiheeseen), kuten minä molemmat mainituista käsitteistä, mutta tämä ei tarkoita että sen olisi kokenut, saatika että sitä pystyisi ilmentämään. Siihen tarvitaan runsaasti harjoittelua, ja tästä syystä nämä käsitteet tulevat pysymäänkin huonommin tunnettuina.
