Viihdettä miekkamiehille II: Tasogare Seibei

Modernista samurai-elokuvasta ei voi puhua mainitsematta Yamada Yōjin ohjaamaa trilogiaa: The Twilight Samurai (Tasogare Seibei, 2002), The Hidden Blade (Kakushi Ken: Oni no Tsume, 2004) ja Love and Honor (Bushi no Ichibun, 2006). Otankin tämän joukon käsittelyyn saman tien ja heitän mukaan vielä TV-draaman Semishigure (2003; ja sen elokuvaversion, jonka olen katsonut); tätä nelikkoa taas yhdistää se, että ne kaikki perustuvat Fujisawa Shūhein kirjalliseen tuotantoon.

Kyseiset elokuvat edustavat enemmänkin jidai-gekiä, periodidraamaa, kuin suoraviivaisempaa toimintaa tarjoilevaa chanbaraa. Miekkailua niistä kyllä löytyy, mutta ihmiset ja heidän elämänsä ovat pääosassa.

Tällä kertaa käsittelen vain ensimmäisen, iltahämärän samurain, koska se ansaitsee minusta täysin oman arvostelunsa.

Enemmän bun, vähemmän bu

Samurait tunnetaan toki ensisijaisesti sotureina, jotka rakensivat yhtenäisen Japanin vuosisatojen sisällissotien kautta. Samalla he tekivät oman roolinsa sotakoneistona tarpeettomaksi, ja joutuivat sekä riisinsä ansaitakseen että ihan käytännön tarpeista keskittymään hallintoon. Satojen vuosien ajan suurin osa bushien perillisistä toimi vallan rakentajien ja pakottajien sijaan sen hiljaisina ylläpitäjinä, oman aikansa salarymaneina, heiluttaen miekan sijasta lähinnä sivellintä.

Harva elokuva kuvaa tätä epäromanttista elämää yhtä hyvin kuin Tasogare Seibei.

Yamada tunnetaan Japanissa erityisesti pitkästä Otoko wa Tsurai yo (“Miehenä on rankkaa”) -elokuvasarjastaan.  Pääosassa ei ole nyt rakkaudessa epäonninen kulkukauppias Tora-san, mutta jotain samaa löytyy: on rankkaa olla samurai.

What’s going on?

Eletään Edo-kauden loppua. Iguchi Seibei on kyllä hallitsevan soturiluokan jäsen, mutta sosiaalisen asteikon pohjalla.  Hän jää yksin huolehtimaan kahdesta tyttärestään ja vanhasta äidistää vaimonsa kuoltua. Kirjanpitäjän palkalla ei herroiksi eletä, varsinkin kun vaimon suku vaatii kalliit hautajaiset. Rahaa ei juurikaan jää ylimääräiseen, kuten uusiin vaatteisiin ja ulkonäöstä huolehtimiseen, vaikka Seibei tekeekin pieniä käsitöitä sivutöikseen.

Joka päivä töiden jälkeen, ennen auringonlaskua, Seibei palaa kiireesti kotiinsa huolehtimaan perheestään työkavereiden lähtiessä pitämään hauskaa; tästä syystä hän saakin liikanimen “iltahämärän Seibei”.

Eräänä päivänä Seibein lapsuudentuttu ja -ihastus, hyvän ystävän sisko Tomoe palaa kaupunkiin juuri juoposta miehestään eronneena. Ex-mies kuitenkin seuraa perässä ja Seibei päätyy kaksintaisteluun hänen kanssaan. Nöyrä mies paljastuu taidokkaaksi miekkamieheksi voittaen öykkärin aikoinaan oppimillaan taidoilla aseenaan vain lyhyt puumiekka.

Vanhat tunteet nostavat päätään ja ihmissuhdedraamaa seuraa, mutta samalla sana kaksintaistelusta kantautuu klaanin päämiesten korviin ja he tarjoavat Seibeille tehtävää josta on paha kieltäytyä.

Mielipide

Sitten arvostelemaan (lyhyesti):

Täyttä kultaa. Tarina on näkökulmansa kannalta mielenkiintoinen, koskettava ja hyvin kerrottu. Lavastus, puvustus ja muut periodisysteemit on toki hoidettu hyvin. Värien, musiikin ja ympäristöjen luomaan tyyneen atmosfäärin voi rauhassa uppoutua.

Seibei on hahmona hyvin pidettävä. Rähjäisen, pilkkaa puoleensa vetävän ulkokuorensa alla hän on aidosti hyvä mies joka tekee tyynesti ja vaatimattomasti mitä täytyy ja mitä voi perheensä eteen, vaikka välillä tuntuukin toivottomalta. Hierarkisen yhteiskunnan sosiaalisten paineiden keskelläkin hän pitää päänsä pystyssä, mutta kun velvollisuus kutsuu, pitää tehdä vaikeita valintoja.

Elokuvan realismi ajankuvana on hyvin viehättävää.

Miekkamiehen kannalta

Sama realismi ulottuu myös taistelukohtauksiin ja harvaa elokuvaa ylistetäänkään miekkaharrastajien keskuudessa yhtä paljon. Kohtauksia löytyy kokonaiset kaksi, joista ensimmäinen, kaksintaistelu ex-miehen kanssa, on melko lyhyt.

Seibei dominoi kohtaamista taidollaan (muistaisin jossain vaiheessa elokuvaa jonkun namedroppaavan Toda-ryūn nimen, mukava yksityiskohta) ja pitää aggressiivisen, katanaa heiluttavan vastustajansa kontrollissa jokseenkin realistisesti koittaen rauhoitella tätä samalla (eihän se toki onnistu).

Todellinen helmi kuitenkin on elokuvan lopputaistelu. Nätisti koreografioidun tekniikkojenvaihdon sijasta silmille heitetään tunnelmaa rakentavan keskustelun jälkeen kaksi väsynyttä miestä kompastelemassa ympäri hämärää, ahdasta taloa. Kumpikaan ei oikeastaan haluaisi olla siellä eikä ainakaan menettää henkeään, mutta kun muuta ei voi. Rujoudessaan kaunista.

Suosittelen elokuvaa myös ihmisille, joita ei samuraiviihde muuten kiinnosta; se ei turhaan ole voittanut nippua palkintoja. Jos  taas kiinnostaa, on kyseessä korvaamaton tilaisuus laajentaa näkökantoja hieman.