Top secret

Tiedätteko vapaamuurarit? Äijäkerhot, joilla on salaiset, muinaiset rituaalinsa ja mukaan päästäkseen pitää tuntea ihmisiä. Toiminnasta ei saa hiiskua ulkopuolisille. Tuo etäisesti mieleen erään toisenkin harrastetoiminnan…

Kyllä, monien klassisten tyylien toimintaa voisi verrata jonkinlaisiin salaseurohin: kyseessä on pienehkö tiivis porukka, jonka jäseneksi pitää liittyä muodollisesti (joskus jopa verivalan kautta) ja jolla on omat rituaalinsa, sääntönsä sekä toki salaisuutensa, oli sitten kyse tekniikoista, käsitteistä tai ylipäänsä tyylin toiminnasta.

Tämänkaltainen toiminta kummeksuttaa oikeutetusti monia nykypäivänä, kun tiedon ja kommunikaation vapauteen on totuttu ja netti on täynnä kamppailu-opetusvideoita. Miksi sitten monet tyylit (vaikkeivät toki kaikki) pitäytyvät yhä näissä mystisissä käytännöissä?

(Tämän artikkelin kirjoittaminen on kestänyt aivan liian pitkään, ja olen jo useamman kerran pistänyt sen sisällön uusiksi, mutten ole vieläkään varma olenko päässyt käsiksi aiheen ytimeen tai käsitellyt sen kaikkia puolia riittävästi. Minulla on vielä useita irrallisia ajatuksia, jotka pitäisi sovittaa tuonne jonnekin, joten saatan palata tämän pariin vielä joskus.)

Historia velvoittaa?

Ennen vanhaan salailu oli monellakin tavalla perusteltua. Siitä ei ainakaan ollut haittaa aikana jolloin taitojaan saattoi joutua käyttämään käytännössä, sillä jos vastustajalla ei ole mitään hajua miten tulet toimimaan ei hän voi siihen varautua. Osin taas oli kyse myös normaalisti modernimmaksi hahmotetusta bisnesajattelusta; jos opettaa taistelutaitoja työkseen ovat tietynlaiset liikesalaisuudet varmasti hyödyksi. Koulukuntien poliittinen vaikutusvaltakaan ei ollut täysin merkityksetöntä.

Useat koulut jotka velvoittavat jäsenensä salailuun tekevät sen liittymisen yhteydessä allekirjoitettavalla vakuutuksella, ja nämä dokumentit ovat yleensä periytyneet sellaisenaan ajalta, jolloin niillä oli tämän kaltaisia oikeutuksia.  Nykyään kuitenkaan ensimmäinen tekijä ei ole järin merkittävä ja useimmat klassisia tyylejä opettavat tekevät sitä pro bono.

Toki koulukunnissa ylipäänsä on kyse myös perinteiden ylläpidosta ja tällä on varmasti oma osansa sen harjoittelijoiden ajatusmaailmaan vaikuttamisessa, mutta onko salailu siis turhaa ja typerää näin 2000-luvulla, jos nämä syyt eivät kelpaa?

Salailun pohjimmaiset syyt

Mitä koulukunnissa ylipäänsä sitten salaillaan? Vastaus on oikeastaan melko selkeä: kaikkea tai ei mitään, tai ehkä hieman yllättävämmin mutta tyypillisen japanilaisesti kaikkea ja ei mitään.

Tämä ilmenee monella tasolla. Kouluun kuulumattomalle ei kerrota mitään, kouluun kuuluvalle kaikki. Toisaalta taas kouluun kuulumattomalle voitaisiin yhtä hyvin kertoa kaikki ja se ei silti sanoisi hänelle mitään, kuten aiemmassa kirjoituksessa demonstroin. Kouluun kuuluvalle taas kerrotaan kaikki… ennen pitkää. Ennen kuin hän pääsee käsiksi kyseiseen tietoon, ei kuitenkaan välttämättä mitään.

Käsiksi pääsemisellä tässä tarkoitan, että ennen kuin harjoittelija saa harjoittelustaan ko. tiedolle kontekstin, on se hänelle yhtä hyödytön kuin ulkopuoliselle. Aloittelija ei saa kertoa ulkopuolisille (tai edes sisäpiiriläisille mutta itseään alemmille) juuri mitään, ettei hän puhu läpiä päähänsä, opettaja taas kaiken jos haluaa.

Tämänkaltaiselle salailulle on muutamakin syy, ensimmäisenä kouluille nykypäivänäkin ehdottoman tärkeä välityskysymys. Ei ole lainkaan tavatonta, että tyyliin liittymisen yhteydessä esitetään lupaus olla hölöttämättä tyylin asioita saatika opettamatta tai esittelemättä sen sisältöä ulkopuolisille, ennen kuin tähän saa valtuutuksen joltakulta joka osaltaan on valtuutettu sellaisen antamaan.

Nämä säännöt ovat olemassa yhä nykyään siksi, että ne varmistavat tyylin oikean välityksen: kun vain riittävän tietotaidon omaavat henkilöt saavat siirtää sitä edelleen, ei pääse syntymään vääriä tulkintoja tai sisällön rappeutumaa. Samaten myös ulkopuolisen voi olla hankala päästä käsiksi tarkempaan tietoon koulusta, sillä mitä hyötyä on kertoa sitä ihmiselle joka ei tyylin välitykseen tule millään tavalla osallistumaan.

Toisena syynä voisi pitää jo aiemmin esittämääni vertausta tyylin ja perheen välillä; kaikki eivät ole valmiita puhumaan julkisesti oman perheensä tai minkään muunkaan hyvin tiiviin porukan ei-niin-julkisia asioita.

Kolmas syy on kuitenkin nimenomaan se, mitä valotin jo hieman aiemmassa kirjoituksessa, ja se on puhtaasti opetustekninen. Asioiden paljastaminen harjoittelijalle ennen kuin hän on luonut riittävän kontekstin niiden sisäistämiseen (ei pelkkään tietoiseen ymmärtämiseen, sillä se ei vielä auta juurikaan) on yksinkertaisesti useimmiten turhaa. Koulukunnan sisimmät ja täten salaisimmat opetukset, gokui, ovat aina asioita, periaatteita, mielikuvia ja oivalluksia jotka pitää saavuttaa itse harjoittelun kautta. Jos ne selittää hänelle etukäteen, hän ei yksinkertaisesti ymmärrä. Tämä näkökanta pohjaa vahvasti uuskungfutselaiseen ja buddhalaiseen opetusperinteeseen.

Toki harjoittelijan on hyvä tietää sopivissa määrin mitä hän harjoittelee ja miksi, se auttaa myös kehittymistä, mutta kaiken paljastaminen heti voi johtaa tiedostamattomaan houkutukseen oikaista hieman, tai vielä pahempaa, harhakuvitelmaan asian ymmärtämisestä. Tällöin oppimisprosessi epäonnistuu.

Tämä oli kuitenkin vain koulukunnan sisäisestä näkökulmasta. Eikö ulkopuolisille selittämisestä puuttuisi tämä haittapuoli?

Kyllä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että se on täysin turhaa ja siksi monien mielestä jopa typerää tuhlausta.

Let me Google that for you

Ulkopuoliset ymmärtävät selityksistä vielä vähemmän, sillä heillä ei ole minkäänlaista kontekstia kuulemalleen. Miksi kertoa heille jotain jonka tietää jo valmiiksi menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Löytyy varmasti ihmisiä, jotka ovat kykeneviä ja valmiita jakamaan tietojaan tästä huolimatta, mutta myös vastakkainen näkökanta on ymmärrettävä.

Koulukunnan gokuin ymmärtäminen on edellä mainituista syistä johtuen aina valtavan työn, kymmenien vuosien harjoittelun, tulos. Se on paitsi ansaittu etuoikeus, myös velvollisuus, jos mietitään esimerkiksi koulukunnan välitystä. Sitten tulee vastaan henkilö, joka ei ehkä ole koskaan harjoitellut mitään sotataitojen tapaistakaan ja haluaa kuulla siitä kaiken, koska “hänellä on oikeus tietää” tai jotain.

Yhdistetään tämä vielä aiempiin syihin; klassisen koulukunnan harjoittelu ei vaadi niinkään taitoa tai tunteen paloa vaan omistautumista. Omistautuminen varmistaa koulukunnan säilymisen. Jos ei ole valmis omistautumaan, on täysin turha tyyppi koulun kannalta.

Tämä on varmasti monien mielestä elitistinen näkökanta. Klassiset koulukunnat ovat kuitenkin myös monien mielestä hyvin elitistisiä harrastuksia, eikä vähiten niitä harrastavien. Tämä värittää vahvasti myös esimerkiksi niiden näytöksiä, joita Toisessa Mielipiteessä käsiteltiin hiljattain. Näytöksessä voidaan esittää koulukuntaa mutta sitä ei välttämättä esitellä; se tapahtuu esiintyjien ehdoilla, ei katsojien.

Tämän ero on usein hämmentävä modernien lajien näytöksiin tottuneille, niissä kun taas on yleensä kyse show’sta, jonka tarkoitus on tuoda laji esille yleisölle mahdollisimman hyvässä valossa ja houkutella paljon harrastajia. Sitten valitetaan että koryū-näytökset ovat tylsiä “eikä ne tekniikat ikinä toimisi oikeesti.”

Lopuksi

Minä rakastan näytösten katselua ja tiedon keräämistä toisista tyyleistä ja mielelläni jaan sitä tietoa mitä saan ja kykenen, mutten oleta että minulla on siihen mitään absoluuttista oikeutta enkä pahastu jos minulta jotain tietoa evätään. Sellainen tieto ei kuitenkaan voi koskaan olla muuta kuin kokoelma kuriositeettejä ja nippelitietoa, joten en varsinaisesti tarvitse sitä mihinkään.

PS. Huomioitavaa on, että olen kokoajan puhunut salaisuuksista  yleisemmällä tasolla; en ole käsitellyt ns. “salaisia tekniikoita,” joita koulukuntien salaisuuksien yleensä kuvitellaan olevan. Tämä väärinkäsitys tekee toki salaisuuksien ihmettelystä hieman ymmärrettävämpää, mutta idea on kuitenkin oman näkemykseni mukaan hieman hölmö. Käsittelen tätä paremmin vielä joskus toiste.