Miksi meillä ei sparrata?

Nyt voisin viimein käsitellä aihetta, johon olen viitannut aiemmissa muotoharjoitteluun liittyvissä kirjoituksissa; sparraamisen vähäistä asemaa vanhojen tyylien harjoittelussa. Se tuntuu olevan usein yksi merkittävimmistä tyylien arvostelun kohteista. Tämä muuten liittyy aika vahvasti aiempiin pariin kirjoitukseen kata-harjoittelusta, joten suosittelisin lukemaan ne ensin (Osa 1 & Osa 2)

Sparrauksella tässä tarkoitan tekniikoiltaan periaatteessa ennaltamääräämätöntä mutta säännöillä rajoitettua, tavoitteetonta tai tavoitteellista otteluharjoitusta. Se on yleensä modernien kamppailulajien harjoittelussa tärkeässä asemassa tekniikkaharjoittelun rinnalla. Sparraajien mielestä sparraus on definitiivinen harjoitusmenetelmä johon muu harjoittelu tähtää ja sen puute tekee harjoittelusta ja lajista, jos ei täysin hyödyttömän niin ainakin huonomman.

Tavoite määrittää

Sparraajat ovat yhdellä tasolla oikeassa; sparraaminen todellakin on paras tapa oppia sparraamaan. Tässä täytyy kuitenkin ottaa huomioon lajien tavoitteet, jotka määrittävät pitkälti myös harjoitusmenetelmät. Appelsiinien ja omenoiden vertailu ei ole järin hyödyllistä.

Lähestytään tavoitteiden vertailua esimerkkien kautta: minulle ehdottomasti tutuin sparraava laji on kendo.

Valitsin kendon sen tuttuuden lisäksi lähinnä siksi, että nykymuodossaan sen tavoitteet eroavat vahvasti vanhoista tyyleistä joille se on sukua. Se on myös melko kärjistetty esimerkki siitä miten tavoitteiden muutos johtaa menetelmien muutokseen, joka taas muuttaa sisältöä. Lisäksi erot näkyvät selvästi enemmän aseellisista lajeista puhuttaessa, koska ne vaativat enemmän turvallisuustekijöitä vapaassa harjoittelussa.

Mikä: Kendo on moderni kamppailu-urheilulaji, joka pohjautuu jotenkuten myöhäisen Edo-kauden bambumiekalla suojavarusteiden kanssa käytyjen harjoitus- ja haasteotteluiden systematisointiin ja joka myöhemmin standardoitiin omaksi lajikseen.

Tavoite: Useimmille kendoharjoittelun lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoite on shiai, ottelu. Shiai on aseellisen kamppailun simulaatio, jonka ominaisuudet lähtien ympäristöstä (puulattia, rajattu ottelualue) ja kestosta (yleensä 5 min + mahdollinen jatkoaika) aina välineisiin (bambusauva, suojavarusteet), sallittuihin tekniikoihin (lyöntialueet ja lyöntitavat, jalkatyö jne.) ja niillä tavoiteltaviin saavutuksiin (ippon, tekiikka jossa toteutuu ki-ken-tai-icchi) ovat enemmän tai vähemmän tarkasti määriteltyjä.

Harjoitus: Kendossa pääasiallinen shiaihin tähtäävä harjoitus on vapaa sparraus, jigeiko, perustekniikkaharjoittelun luodessa pohjan sille ja katan tarkoituksen jäädessä melko hämäräksi suurimmalle osalle harjoittelijoista. Jigeikossa molemmat harjoittelijat matsaavat parhaansa mukaan mutta kuitenkin (optimaalisessa tilanteessa) toisiaan tukien. Kendokat siis pyrkivät jatkuvassa vuorovaikutuksessa kumppaninsa kanssa toteuttamaan oppimiaan perustekniikoita ehkä hieman shiaita vapaammassa mutta kuitenkin lajin itsensä määrittämässä kontekstissa.

Kendon päämäärä on siis tarkkaan rajattu, yleisesti koko lajin määrittävillä tekijöillä ja erityisesti ottelusäännöillä, ja tämä mahdollistaa/aiheuttaa muutamia merkittäviä eroja vanhoihin tyyleihin nähden.

Tekniikkalähtöinen harjoittelu: Kun mahdollisen/sallitun teknisen sisällön määrä on rajallinen (viitaten kaikkeen miekan- ja vartalonkäyttöön) ja epäonnistuminen ei ole kohtalokasta, voidaan harjoittelussa keskittyä näihin tekniikoihin, hioa niitä ja käyttää niitä sellaisenaan ottelussa. Tämä johtaa suoraan seuraavaan kohtaan.

Erikoistuminen: Kun kiinteät säännöt olosuhteiden sijaan määrittävät toiminnan, voidaan sitä muokata hyvin optimoiduksi juuri kyseisten sääntöjen viitekehykseen. Tämä kuitenkin saattaa johtaa tekniikoihin ja käyttäytymismalleihin, jotka eivät ole kovin järkeviä sen ulkopuolella. Esimerkkinä, koska kendossa vain ipponin arvoisista lyönneistä tarvitsee välittää, voidaan yksinkertaisesti jyrätä eteenpäin tai ottaa lyönti vastaan jollain muulla osalla kehoa, mikä taas “oikeassa tilanteessa” olisi järjetöntä.

Mielentila: Kiihkeinkin ottelutilanne tähtää kuitenkin vain pisteiden saamiseen, ei toisen vahingoittamiseen. Siksi siihen on erittäin hankala asennoitua “realistisella” tavalla vaikka siihen tähän liittyvin termein usein viitataankin.

Kendo on viitekehyksensä melko tarkkaan määrittämä laji joka ei edes tähtää realistiseen kamppailutaitoon, mutta samat pointit ovat yleistettävissä jollain tasolla kaikkiin lajeihin, joiden vapaata harjoittelua on rajoitettu millään tavalla. Puhtaasti urheilullisissa lajeissa, joissa sparri on sekä pääasiallinen harjoittelutapa, että kaiken harjoittelun tavoite, se vain näkyy selvimmin (kyllä, myös vapaaottelussa).

Sparrin perinteinen perustelu, “niin tappelet kuin treenaatkin”, ei siis pädekään. Mutta eikö sparrauksella ole ehdottomia etujakin, varsinkin vuorovaikutuksen harjoittamisessa?

Miten asiat sitten meillä hoidetaan

Nopea kertaus vanhojen tyylien harjoittelusta:

Periaatelähtöinen harjoittelu: Keskitytään juurruttamaan harjoittelijaan periaatteita sekä reaktioiden ja tekniikoiden peruspalikoita, jotka ilmenevät kaikissa tehdyissä tekniikoissa ja mahdollistavat vastaamisen myös ennaltamääräämättömään ja harjoittelemattomaan uhkaan.

Yleistettävyys: Yritetään huomioida kaikki muuttujat ja mahdollisuuksien mukaan eliminoida niiden vaikutus tekemiseen mahdollisimman yleistettävillä periaatteilla. Periaatteiden pitää olla mahdollisimman toimivia eri ympäristöissä, väsyneenäkin jne.

Mielentila: Todennäköisin lähtökohta on, että joku pyrkii vahingoittamaan harjoittelijaa, ja siihen vastataan tarpeelliseksi nähdyllä tavalla. Yleensä tästä seuraa vastavuoroista ja tarkoituksellista, mahdollisimman tehokasta väkivaltaa. Sotataidoista puhuttaessa oma selviytyminen ei riitä, vaan vastustaja pitää saada hengettömäksi tai ainakin täysin toimintakyvyttömäksi.

Vapaasta harjoittelusta vaikeinta tekee viimeinen kohta, sillä toista vahingoittavien tekniikoiden harjoittelu vaatii joko suojavarusteita, sääntöjä tai molempia, ja ne taas johtavat helposti aiemmin lueteltuihin ongelmiin. Lisäksi harjoittelun todennäköisesti tärkein puoli, valmius ja halu vahingoittaa toista ja toisaalta oman vahingoittumisen pelko, ei sovi osaksi vapaata harjoittelua joka on kaikesta huolimatta käytännössä vain peliä. Tämän takia sparrauksen mielentila on useimmiten ns. affektiivista aggressiota kun taas taistelijalle hyvin oleellista on saavuttaa saalistavan aggression tila (lisätietoa termeistä tästä artikkelista).

Olen jo aiemmin kuvannut vanhojen tyylien muotoharjoittelun sisältöä ja ideaa. Mainitsenkin siis vain lyhyesti, että oikein suoritetusta muotoharjoittelusta löytyy avaimet näiden kohtien harjoittamiseen. Jos mietitään sitä, mitä sanalla sparraus tarkoitetaan, eli harjoittelukaverin ajamista kehittymiseen haastavan harjoittelun kautta, voisi sanoa että myös perinteinen kataharjoittelu on sparraamista vaikkei se olekaan täysin vapaata ottelua. Edistyneimmällä tasollaan se itseasiassa muistuttaa melkoisesti modernien itsepuolustuslajien nk. tehtäväsparria; molemmilla on oma roolinsa mutta tekniikat suoritetaan mahdollisimman tosissaan. Ennaltamäärätty sisältö korvaa puuttuvat suojatoimenpiteet.

Entäs se realistinen vuorovaikutus? Tässä pitää huomioida, että siinä missä sparraus on harjoitusmenetelmän lisäksi usein myös sen päämäärä, on muotoharjoittelu yksinomaan opetustyökalu joka ei yritäkään tekeytyä muistuttamaan tarkasti päämääräänsä, kamppailutilannetta. Vuorovaikutusta, kuten muitakin kamppailun osa-alueita, harjoitetaan nimenomaan periaatetasolla yksittäisten esimerkkitapausten avulla, jolloin ne soveltuvat tositilanteessa itsestään.

Johtopäätöksiä

Nyt voisin kertoa teille salaisuuden: vapaahkon muotoharjoittelun lisäksi joissain vanhoissa tyyleissä myös sparrataan! Sparraamisen haittoja on ehkä hankala välttää, mutta ne voidaan kontrolloida, kun a) ne tiedetään, pidetään mielessä ja aktiivisesti harjoittellaan pois, ja kun b) sparraaminen ei ole opetusväline vaan enemmänkin keino opitun testaamiseksi (sillä taitojen välittämiseen se on huono menetelmä; sparraus ei kannusta oppimaan tyylin sisältöä vaan omia, juuri siinä kontekstissa toimiviksi havaittuja jippoja). Se voi kuitenkin menetelmänä olla melko kaukana kamppailu-urheilun sparrista. Seuraavassa saamme lukea aiheesta hieman Araki-ryūn näkökulmasta:  KLIK.

Myös esimerkiksi Owari Kan-ryū (keihäskoulu, jossa sparraus poikkeuksellisesti aloitetaan itseasiassa ennen kataharjoittelua) sekä Maniwa Nen-ryū (kiriwari jiai, jonka toisaalta voidaan katsovan olevan lähempänä vapaahkoa kata-harjoittelua opettaja-oppilas -rooleineen) sisältävät sparrausta osana varsinaista opetusjärjestelmäänsä. Lisäksi tietääkseni useat jūjutsuun, lähitaisteluun keskittyvät koulukunnat sisältävät myös enemmän tai vähemmän vapaata harjoittelua, koska aseetonta tekniikkaa on vielä suhteellisesti turvallisempaa harjoitella näin kuin aseellista. Erääseen Yagyū Shinkage-ryūn haaraan ottelu kuului vielä hiljattain, mutta harjoittelumahdollisuuksien vähetessä se jätettiin ensimmäisenä pois; katan koettiin olevan ensisijaista.

Sparraaminen siis ei ole sinäänsä itsessään huono harjoitusmenetelmä vanhoille tyyleille, mutta kaukana optimaalisesta; opetusmenetelmäksi se soveltuu vielä vähemmän. Sen haitat ylittävät pääasiallisena harjoitusmuotona mahdolliset edut, joten sitä ei suosita. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että se ei sovellu tyylien tämänhetkisiin tavoitteisiin, koska se tähtää yksilön kehitykseen erikoistuneessa ympäristössä, eikä oppien välittämiseen. Sitä ei yksinkertaisesti siinä kontekstissa tarvita; sillä ei ole sijaa siinä opetusjärjestelmässä joka koulukunta on. Toki jos jonain päivänä tulisi miekkailutaidoille vielä laajempaa tarvetta, voitaisiin jonkintyylinen ottelu hyvinkin sisällyttää lukujärjestykseen (joskaan se tuskin silti kilpailisi muotoharjoittelun kanssa).

Tyyleille ja lajeille, joiden tavoitteisiin sparraus sopii, se taas on paras mahdollinen menetelmä, enkä arvostele missään nimessä sparrausta siinä kontekstissa. En myöskään arvostele kendoa, koska se on yksinkertaisesti kendoa eikä juuristaan huolimatta yritä esittää mitään perinteistä miekankäyttötaitoa (olen myös sitä mieltä, että kendoa harrastamalla voi kehittää miekkamiehelle hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta se ei ole tähän optimaalinen väline).

Sen sijaan vastustan vieraiden lajien ja tyylien arvostelua vain oman lajin lasien läpi katsellen. Esimerkiksi keskusteluissa sparrauksen tarpeellisuudesta se johtaa yleensä väärin johtopäätöksiin joista voi olla hankala päästää irti. Tästä ei ole hyötyä kenellekään.

Modernit kamppailu-urheilulajit eivät ole minusta millään tavalla huonompia kuin vanhat tyylit, mutta harrastajien pitää ymmärtää miten ne eroavat toisistaan väärinkäsitysten välttämiseksi.