Edellisessä kirjoituksessa lupasin käsitellä kata-harjoittelua ja sen asemaa vanhojen koulukuntien pääasiallisena opetusvälineenä tarkemmin. Oman artikkelinsa se minusta ansaitsee koska taaskin aihe on melko laaja, jos sitä aikoo käsitellä yhtään pintaa syvemmältä, ja koska se on kaikessa tärkeydessään yksi jopa harjoittelijoiden parissa väärinymmärretyimmistä osa-alueista. Tämän takia se kohtaa paljon epäilyjä ja jopa vastustusta.
Huom! Tämä teksti käsittelee japanilaisten lajien kata-harjoittelua, eli lähinnä lyhyitä parin kanssa tehtäviä muotoja. Kiinalaisesta perinteestä ammentavat okinawalaisen karaten pitkät soolokata-harjoitteet ovat oma erillinen osa-alueensa.
Mitä?
Kata (jap. 型 tai 形, kamppailulajeissa usein jälkimmäinen koska vivahde on tällöin joustavampi) on kamppailulajien ja -tyylien harjoittelumuoto, joka lienee tutuin budolajien harrastajille. Suora käännös termille on ‘muoto’ ja aion käyttää sitä myös tässä tekstissä, vaikkakaan se ei mielestäni ole käsitettä aivan parhaiten kuvaava sana. Englanninkielisissä piireissä käytetään tarkempia termejä kuten ‘pattern practice’, mutta ne eivät oikein käänny tyydyttävästi suomeksi.
Muotojen katsotaan yleensä olevan sisällöltään esimerkiksi perustekniikkaharjoittelua, kuntoharjoittelua, taistelusimulaatiota ja jopa jonkinlaista henkistä kasvatusta ja meditaatiota. Mikään näistä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan koko asiaa. Erityisesti pitää huomioida, että muodot eivät välttämättä ole olevinaan realistisia skenaarioharjoitteita, vaikka saattavat sisältää senkaltaisia elementtejä. Tämä luulo tuntuu olevan usein muotojen kritiikin taustalla.
Katamuotoista tiedonvälitystä esiintyy myös muissa kuin kamppailullisissa japanilaisissa taitojen ja taiteiden muodoissa, mutta ne eivät kuulu tähän.
Miksi?
Kata on melko selkeästi kungfutselaisuudesta ponnistava opetustapa. Perusideana on täydellinen periaate (理, ri) joka ilmentyy välineessään (事, ji), tässä tapauksessa katassa. Välineen perfektionistisen kopioinnin kautta sisäistetään lopulta ymmärrys periaatteesta; tämä näkökanta väritti (ja värittää yhä) vahvasti kaikkea opetusta Japanissa.
Yleistettynä sotataitojen koulukuntien muodot toimivat tyylin sisällön elävänä muistikirjana, mutta myös kyseisen sisällön edelleen välittäjänä. Yritän nyt ilmaista muotoharjoittelun kantavan idean niin tiiviisti kuin osaan:
Muodot ovat opetustyökaluja, jotka juurruttavat harjoittelijaan tyylin teknistä ja periaatteellista sisältöä välittäen näin edelleen tyylin opetuksia opettajalta oppilaalle.
Puretaan tätä hieman osiin.
Muodot ovat opetustyökaluja
Opetustyökalu tässä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muodon harjoittelun tavoite on oppia ne asiat, jotka siihen on sisällytetty opittavaksi, ei muodon itsensä oppiminen. Koulukunnan opetus tapahtuu muotojen kautta, mutta muodot eivät ole koko koulukunta.
Muodot ja niiden sisältämät tekniikat saattavat ulkoisesti olla kaukana oikeasti toimivista ja olla sisältöä tuntemattomille suorastaan naurettavia. Tämä johtuu siitä, että niiden ei ole tarkoituskaan olla oppimisen varsinainen kohde. Tässä vaiheessa on tärkeää ymmärtää eräs asia koulukunnista itsestään.
Tyylin tekninen ja periaatteellinen sisältö
Ryūgi on termi joka viittaa yleensä koulukunnan ytimenä toimiviin periaatteisiin ja opetuksiin. Periaatteet voivat olla yleisluontoisempia strategis-taktisia (etäisyys, ajoitus, henkinen lähestyminen kamppailuun jne.) tai teknisempiä (vartalon- ja aseenkäyttö, voimantuotto jne.) opetuksia, jotka tähtäävät mahdollisimman tehokkaaseen ja monipuoliseen taistelutaitoon.
Ryūgi on koulukunnan pääasiallinen määrittävä ja sen muista erottava tekijä, ja koulukunnan tehtävä on välittää ryūgia edelleen. Tämä tapahtuu muotojen avulla.
Opetusten välitys opettajalta oppilaalla
Kun harjoittelija harjoittelee muotoa, hän ensisijaisesti tekee tekniikkaa koululle ominaisella tavalla, jossa siis kuvastuu koulun ryūgi. Muodot toimivat erityisinä esimerkkeinä yleisistä periaatteista, ja niiden toiston avulla harjoittelijan on tarkoitus lopulta sisäistää nämä periaatteet, niin että niistä tulee osa hänen normaalia toimintaansa. Tällöin koulun yksittäiset tekniikat menettävät merkityksensä, koska jokainen tekniikka, jonka harjoittelija tekee ilmentää joka tapauksessa koulun periaatteita.
Periaatteiden sisäistäminen on hyvin olennaista tehokkaan kamppailutaidon kannalta. Se mahdollistaa toiminnan myös tilanteissa, joita ei ole erikseen harjoiteltu, sekä paineen alla, kun toimimisen tietoinen ajattelu on jos ei mahdotonta niin haitallista.
Miten?
Muodoista oppiminen tapahtuu yksinkertaisesti kokemalla muodon sisältö itse. Opettaja voi antaa vinkkejä ja teoreettista tietoa sekä toimia harjoittelun mallina, mutta varsinainen taidon sisäistäminen tapahtuu, kun oppilas toistaa muotoa ja lopulta ymmärtää mistä on kyse (joskaan ei välttämättä tietoisesti). Idea on myös johdattaa harjoittelija kokemaan itse sama ymmärrys jonka tyylin perustaja on kokemustensa avulla joskus saavuttanut, sekä toki antaa hänelle kyky ilmentää tätä ymmärrystä fyysisesti.
Muodon ei nimityksestään huolimatta ole tarkoitus olla ‘muodollinen’, eikä jäykkä ennaltamäärätty tanssi jonka pitää näyttää juuri samalta aina ja jokaisen tekemänä. Katat sisältävät paljon asiaa (voisi sanoa että kaiken tarpeellisen), joten samat katat opettavat eri tasoisille harjoittelijoille eri asioita. Harjoittelu toki alkaa näytetyn muodon orjallisella toistamisella, sillä sen pinnallinen osa täytyy sisäistää välttämättömänä alkuaskeleena sisällön oppimiseksi.
Myöhemmässä vaiheessa muoto on kuitenkin lähinnä joustava kehys, joka mahdollistaa monipuolisen harjoittelun. Korkealla tasolla se voi olla (ja sen pitäisikin olla) jopa hyvin vapaa, molempien osapuolien tehdessä tekniikkaa parhaansa mukaan, itselleen sopivalla tavalla, etsien paikkoja ja koittaen tosissaan “voittaa”. Katan pitää mennä niin kuin se menee, ei siksi että se olisi ulkoa opeteltu, vaan siksi että sisäistetty taito (molempien osalta) ei anna muita vaihtoehtoja. Koulukunnan opetukset määrittävät vasteet pedattuihin tilanteisiin, ja niistä syntyy kata.
Toki tällöinkin opettavan puolen täytyy pysyä tilanteen hallinnassa ja toimia tavalla joka on oppilaan kehityksen kannalta optimaalisinta. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, perinteisissä kouluissa muotojen harjoittelu tapahtuu aina riittävän kokeneen parin kanssa. Tällöin harjoittelija, paitsi saa tehtyä tekniikkaa taitotasonsa mukaisesti, saa opastusta myös tekniikan suorittamisen aikana; jos hän vaikkapa avaa puolustuksensa paikassa, jossa sen ei kuuluisi tapahtua, voi pari “rikkoa” muodon ja iskeäkin auenneeseen kohteeseen. Kokenut pari mahdollistaa muodon täyden hyödyntämisen, kaksi aloittelijaa vastakkain taas voivat vain vahvistaa toistensa virheitä.
Tällainen harjoittelu mahdollistaa myös kamppailun henkisen puolen harjoittamisen. Vaikka tunnelma harjoituksissa muuten voi olla hyvinkin leppoisa, pitää katan harjoitteluun suhtautua vakavasti, jos ei nyt aivan oikeana taisteluna niin ainakin sen abstraktiona, ja aseita kohdella kuin ne olisivat oikeita.
Harjoittelua voidaan viedä hyvin realistiseksi (siis oikeaa tilannetta muistuttavaksi) ja paineen ja uhan alla sekä erilaisissa skenaarioissa toimiminen mahdollistuu kun turvajärjestelynä tekeminen on periaattessa ennaltamäärättyä vaikkakin käytännössä ehkä hyvinkin vaihtelevaa (verraten esimerkiksi sparraukseen, jossa tekeminen on sääntöjen rajoissa vapaata mutta vaaraa ei ole, jolloin mielentila on enemmänkin pelaava ja opetusten oppiminen korvautuu kokeilunhalulla). Tekniikat on pakko tehdä oikein, jos ei halua vaikkapa murtaa luitaan tai pahempaa. Tämän takia katan suoritukseen kuuluu yleensä oleellisena osana myös esimerkiksi tiedostava lähestyminen ja etäisyyden otto, sekä realistinen jännite tekniikoiden välillä; jos ne jättää pois, on kyse vain tekniikoiden toistamisesta.
Harjoittelua täydentävät lisäksi irrallisemmat suulliset ja kirjalliset opetukset, jotka saattavat auttaa periaatteiden lopullisessa ymmärtämisessä, kunhan ne on ensin ajettu sisään fyysisen harjoittelun kautta.
Lopuksi
Tämä kirjoitus on suurelta osin muualta saatua tietoa sekä jonkin verran omaa ajatustyötä. Silti voin omalla melko vähäisellä kokemuksellanikin sanoa havainneeni käsiteltyjä asioita myös omassa harjoittelussani, ja tämän perusteella olen arvioinut ne todenmukaisiksi.
En yritä esittää muotoharjoittelun olevan paras mahdollinen menetelmä tavoitteidensa saavuttamiseen. Se on selkeästi oman kulttuurinsa tuote, vaikka muuallakin päin on päädytty monesti samantyylisiin ratkaisuihin. Se ei kuitenkaan menetelmänä ole aivan sitä, mitä usein kuvitellaan, ja sillä on meriittinsä (todistetusti, voitaisiin sanoa; olihan se käytössä aikana, jolloin ko. taidoilla oli oikeasti jotain merkitystäkin).
Kataharjoittelua kritisoidaan usein, koska se ymmärretään täysin muodollisena, sisällöttömänä ja hengettömänä liikkeiden toistamisena. Kuten selitetty, harjoittelun ei oikeasti kuulu olla sellaista, mutta se on kuitenkin aina vaarana, jos harjoitellaan ilman käsitystä siitä mistä hommassa on kyse. On kiistämätön fakta että muotoharjoittelusta voi tulla tanssia, mutta se ei todellakaan ole vääjäämätöntä. Tämä kirjoitus saattaa toivottavasti saada edes jonkun ajattelemaan sitä uudelta kantilta.
Jottei kirjoitus (ja kirjoitusprosessi) venyisi liikaa, päätin pätkäistä suunnittelemani käsittelyn kahteen osaan. Ensi kerralla tulen siis kirjoittamaan enemmän kataharjoittelun käytännöstä sekä sen asemasta vanhoissa ja myös moderneissa tyyleissä, ja tarkastelemaan tarkemmin sen saamaa kritiikkiä ja vertailemaan sitä muihin harjoitusmenetelmiin (eritoten sparraukseen, yleisimmän vastakkainasettelun mukaisesti).
